Nuo­re­na en juu­ri avau­tu­nut omis­ta asi­ois­ta­ni ka­ve­rei­den kes­ken. Muu­ten olen kyl­lä ol­lut suo­ra­su­kai­nen sa­nois­sa­ni ja mie­li­pi­teis­sä­ni ai­na. Kun aloim­me puo­li­so­ni kans­sa seu­rus­te­le­maan, ym­mär­sin, et­tä nyt on ope­tel­ta­va sa­no­maan, mil­tä mi­nus­ta tun­tuu, ker­to­maan, jos olen epä­on­nis­tu­nut, an­ta­maan it­ses­tä­ni­kin jo­tain.

En­sim­mäi­si­nä kuu­kau­si­na saa­toim­me is­tua pit­kiä ai­ko­ja hil­jaa. Minä pyö­rit­te­lin sa­no­ja suus­sa­ni, mi­ten it­se­ä­ni il­mai­si­sin. Vä­hi­tel­len opin luot­ta­maan. Mi­nul­le iso asia ei he­rät­tä­nyt­kään toi­ses­sa hil­peyt­tä tai mui­ta suu­ria tun­tei­ta. Oli tur­val­lis­ta. Täs­tä ajas­ta mie­hel­lä­ni on kes­to­vit­si:

– Mi­nul­la meni muu­ta­ma mi­nuut­ti ker­toa koko elä­mä­ni his­to­ria iloi­neen ja su­rui­neen, kun taas Eli­na sai sa­mas­sa ajas­sa ker­rot­tua min­kä vä­ri­nen pos­ti­laa­tik­ko heil­lä oli.

Vä­hän sin­ne­päin se oli, Vä­hä­jylk­kä-li­säl­lä maus­tet­tu­na, myön­nän.

Pu­hu­mi­nen hel­pot­tui luot­ta­muk­sen myö­tä. Se aut­toi kas­va­maan avoi­mem­mak­si myös mui­den ih­mis­ten seu­ras­sa. Voin ker­toa vie­raam­mal­le­kin ih­mi­sel­le, mitä koen ja mil­tä mi­nus­ta tun­tuu. Pelk­kä ke­vyt kes­kus­te­lu jät­täi­si sy­vyy­den pois ih­mis­suh­teis­ta, ra­ken­tai­si eh­kä ku­lis­se­ja. Kai­kil­la meil­lä on kui­ten­kin elä­mäs­sä ilo­ja ja mur­hei­ta. Ja­ka­mal­la ja pu­hu­mal­la voim­me kan­taa toi­nen tois­tem­me kuor­mia, iso­ja­kin. Toki täy­tyy miet­tiä foo­ru­mi ja sa­nat. Mitä yk­si­tyi­sem­pi asia, sitä har­kit­se­vai­sem­pi olen.

Kaik­ki ei­vät ole tot­tu­neet pu­hu­maan avoi­mes­ti. Oman per­heen asi­at pi­de­tään omas­sa per­hees­sä. Kes­kus­tel­laan mie­luum­min tur­val­li­sis­ta asi­ois­ta. Joku saat­taa va­li­ta pu­hu­mat­to­muu­den omien heik­kouk­sien pal­jas­tu­mi­sen tai juo­ru­jen pe­los­sa. Täl­löin avoi­muus voi pe­lot­taa, tuo­da tur­vat­to­muut­ta, kum­mek­sut­taa. It­se olen ko­ke­nut, et­tä pu­hu­mi­nen on mi­nul­le ai­noa vaih­toh­to sees­tei­seen elä­mään.

Tätä kir­joit­ta­es­sa­ni saan asi­as­ta muis­tu­tuk­sen. Tu­le­va muut­to toi­sel­le man­te­reel­le täyt­tää pää­ni hoi­ta­mat­to­mil­la asi­oil­la. Vä­lil­lä en osaa pri­o­ri­soi­da, vaan rä­pel­län siel­lä ja tääl­lä. är­syyn­nyn. Tu­lee rii­taa. Puo­li­so muis­tut­taa pu­hu­mi­ses­ta.

– Tämä on mei­dän yh­tei­nen pro­jek­ti. Ker­ro, mitä asi­oi­ta nyt mie­tit. Lai­te­taan ne pa­pe­ril­le.

Ja taas on hel­pom­pi hen­git­tää.

Eli­na Vä­hä­jylk­kä