– Sinä oot nai­nu täm­mö­sen köy­hän mie­hen, sa­non.

– Niin oon, sa­noo vai­mo.

Ei sano muu­ta, hy­myi­lee vain il­ki­ku­ri­ses­ti. En­hän minä oi­ke­as­ti köy­hä ole, ta­val­li­nen työs­sä­käy­vä. Suo­mes­sa­kin on pal­jon ih­mi­siä, jot­ka ovat oi­ke­as­ti köy­hiä työt­tö­myy­des­tä tai muis­ta ko­et­te­le­muk­sis­ta joh­tu­en. Ha­lu­ai­sin­ko ol­la ri­kas, siis ra­hal­li­ses­ti, ta­lou­del­li­ses­ti riip­pu­ma­ton? En tie­dä. Kyl­lä ja ei, jyrk­kä eh­kä.

Vä­lil­lä sitä hai­kai­lee muu­al­le kuin mis­sä nyt on, kau­pan alal­le, kun­non myyn­ti­hom­miin tai vaik­ka yrit­tä­jän saap­pai­siin taas. Var­sin­kin kun kuu­lee, lu­kee ja elää lä­hel­lä mo­nen­lais­ta kas­vu- ja me­nes­tys­ta­ri­naa. Jää poh­ti­maan, mitä se me­nes­tys tai rik­kaus lo­pul­ta on­kaan. Ovat­ko ne sama asia? Jos ih­mi­sel­lä on ra­haa, omis­tuk­sia ja pal­jon va­ral­li­suut­ta, hän on ri­kas. On­ko hän myös me­nes­ty­nyt? Kyl­lä, jos me­nes­tys­tä mi­ta­taan ta­lou­del­li­sil­la mit­ta­reil­la. En­tä muu­toin? On­ko hän me­nes­ty­nyt käy­tet­tä­vis­sä ole­van ajan, elä­mää ri­kas­tut­ta­vien asi­oi­den tai ih­mis­suh­tei­den nä­kö­kul­mas­ta? Vas­taus voi ol­la kyl­lä tai ei. Tai mo­lem­pia.

Nuo­re­na olin ai­ka hyvä myy­jä. Olin val­mis­tu­nut kaup­pa­o­pis­tos­ta, mark­ki­noin­ti­lin­jal­ta. Siis­pä mark­ki­noin ja myin. Tyk­kä­sin. Ben­saa pa­loi, kun sin­koi­lin ym­pä­ri Suo­mea. Oli mu­ka­vaa ol­la mu­ka­vien ih­mis­ten kans­sa te­ke­mi­sis­sä. Pi­din sii­tä, et­tä tu­lot tu­li­vat teh­dyn työn mu­kaan. Elä­mä oli jo­ten­kin len­no­kas­ta. Pait­si sil­loin, jos kaup­pa ei käy­nyt.

Tu­lin tie­tä­mään myös, mitä ovat ”ela­tuk­sen mur­heet”. Pit­käs­sä juok­sus­sa opin huo­maa­maan, et­ten ol­lut­kaan niin hyvä myyn­ti­mies kuin luu­lin. Olin lii­an hel­pos­ti pe­rik­si an­ta­va, lii­an kilt­ti, lii­an vä­hän oli kun­ni­an­hi­moa. En jak­sa­nut vään­tää kaup­paa. En jak­sa­nut me­nes­tyä. Olin myös heik­ko. Tuli vir­hei­tä, puo­li­to­tuuk­sia, sa­no­mat­ta jä­tet­ty­jä asi­oi­ta, syn­tiin­kin kaup­pa­mies jou­tui. Oma­tun­to ei kui­ten­kaan yh­ty­nyt sii­hen toi­seen ää­neen, joka us­kot­te­li, et­tä ”Moo­ses on Moo­ses ja bis­nes on bis­nes”. Ym­mär­sin sen, et­tä us­ko­vai­nen on us­ko­vai­nen myös kau­pan­te­os­sa. Sil­loin­kin ol­laan Ju­ma­lan sil­mien edes­sä.

Ihai­len ja ar­vos­tan edel­leen myyn­ti­työ­tä. Se toi lei­vän meil­le­kin vuo­sien ajan. Tun­nen vie­lä­kin sel­lai­sia ai­to­ja myy­jiä, joil­ta on suo­ras­taan pak­ko os­taa jo­kin ta­va­ra tai pal­ve­lu.

Iha­naa on se­kin, et­tä saan it­se­kin ol­la ri­kas. Sa­mal­la ta­val­la ri­kas kuin mies, joka löy­si pel­los­ta aar­teen. Ju­ma­lan val­ta­kun­nan osal­li­suu­des­sa, us­kon kaut­ta, tuo­ta rik­kaut­ta omis­taa niin ajal­li­ses­ti ri­kas kuin köy­hä­kin. Muu­ta­kin rik­kaut­ta Ju­ma­la on an­ta­nut elä­mään. Sel­lais­ta, mitä ra­hal­la ei saa. Rak­kai­ta ih­mi­siä ym­pä­ril­le, ai­kaa, työn, joka vie elä­män suur­ten ky­sy­mys­ten ja lah­jo­jen ää­rel­le. Sa­non­kin it­sel­le­ni: muis­tat­han kiit­tää!

Har­ri Vä­hä­jylk­kä