Au­to­kau­pat teim­me lau­an­tai­na. Saim­me juu­ri ja juu­ri mak­se­tuk­si Volks­wa­gen Je­tan kä­si­ra­han, me, va­rus­mies ja opis­ke­li­ja. Sun­nun­tai­na ajoim­me au­tom­me pää­kau­pun­ki­seu­dul­le, ja maa­nan­tai-aa­mu­na var­hain tör­mä­sin sil­lä va­lai­sin­pyl­vää­seen, PAM! Kas­koa au­tos­sam­me ei tie­ten­kään ol­lut, ja au­ton keu­la muis­tut­ti maa­il­man­lop­pua, noin ta­lou­del­li­ses­sa mie­les­sä.

”Mur­he­mie­lin, kyy­ne­löi­den” kä­vin ko­tia koh­ti, eräs­tä lau­lun­te­ki­jää lai­na­ten. Mie­tin, mitä ta­pah­tuu, kun sel­vi­ää, mil­lai­sen ka­tast­ro­fin olin ai­heut­ta­nut. Mut­ta vas­tas­sa oli­kin loh­du­tus­ta. Sain op­pi­tun­nin elä­mä­na­si­oi­den tär­keys­jär­jes­tyk­ses­tä. Sain op­pi­tun­nin rak­kau­des­ta ja avi­o­lii­tos­ta, kun vai­mo­ni to­te­si, et­tä olen kor­vaa­ma­ton ja ra­kas. Aloin hiu­kan lai­das­ta ym­mär­tää, mitä puo­li vuot­ta van­ha avi­o­liit­tom­me par­haim­mil­laan voi ol­la. Kun ih­mi­nen saa mais­taa ar­moa, hän kes­tää hiu­kan to­tuut­ta­kin. Kir­ve­lin mie­lin lo­pe­tim­me vai­mo­ni pit­kä­ai­kai­sen sääs­tö­hen­ki­va­kuu­tuk­sen ja mak­soim­me suo­lai­sen au­ton­kor­jaus­las­kun.

Avi­o­liit­to on kä­sit­tä­mät­tö­män hyvä sys­tee­mi, on­han se Ju­ma­lan an­ta­ma. Sii­nä ih­mi­nen suos­tuu toi­seen ih­mi­seen kaik­ki­neen päi­vi­neen. Vih­ki­ky­sy­myk­sis­sä ky­sy­tään, tah­too­ko Pet­ri ot­taa Mai­jun juu­ri täl­lai­se­na, jol­lai­sek­si Ju­ma­la Mai­jun teki. Ja päin­vas­toin. Ky­sy­mys­muo­dos­sa ei ole yh­tään jos-, sit­ku- tai mut­ku-si­vu­lau­set­ta tai lau­seen­vas­ti­ket­ta. Ju­ma­lan mie­hel­le ja nai­sel­le an­ta­ma lah­ja, avi­o­rak­kaus, ei ase­ta eh­to­ja.

Tuo rak­kaus ei ra­kas­ta puo­li­soa ”kol­men vuo­den kou­lu­tu­soh­jel­man” jäl­keen, jol­loin toi­nen on muo­kat­tu mie­lei­sek­si. Se ei ra­kas­ta tois­ta sit­ten, kun talo on ko­ko­naan imu­roi­tu, myös vaa­te­huo­neen hen­ka­ri­vaat­tei­den al­ta. Tai niin kau­an, kun ei ole har­maa­ta hiuk­sis­sa tai ras­kaus­ki­lo­ja vyö­tä­röl­lä. Se ra­kas­taa, vaik­ka mie­hel­lä ei ole iso­ja mus­ke­lei­ta ja hän nos­taa noin 38 ki­loa pen­kis­tä. Se ra­kas­taa, kos­ka se on rak­kaut­ta. Rak­kaus ei käy kaup­paa ajan­käy­töl­lä, hel­lyy­del­lä tai toi­sen hy­väk­sy­mi­sel­lä. Rak­kaus on epäit­sek­kyy­den il­men­ty­mä. Se on pit­kän­mat­kan juok­sua, jos­sa tär­kein­tä on toi­sen me­nes­tys. Mei­naan lä­käh­tyä, kun luen Ju­ma­lan sa­nas­ta mitä kaik­kea rak­kaus on. Tuol­lai­seen rak­kau­teen en ky­ke­ne, vaik­ka mi­ten yrit­täi­sin. Riit­tää­kö jos tah­don?

Avi­o­rak­kaus on elä­män­mit­tai­nen kou­lu. Mat­kal­la saan op­pia, et­tä rak­kaus kes­tää huo­nos­ti sitä, et­tä kä­ve­len toi­sen yli ja ohi, vä­lit­tä­mät­tä hä­nen tar­peis­taan. Saan ko­kea, et­tä rak­kaus kyl­lä kes­tää ta­kais­ku­ja, mut­ta ei vä­lin­pi­tä­mät­tö­myyt­tä. Rak­kaus kes­tää rii­to­ja­kin, mut­ta huo­nos­ti an­teek­si­an­ta­mat­to­muut­ta. Rak­kaus vaa­tii sitä, et­tä minä me­nen pei­lin eteen ja ky­syn: toi­min­ko minä oi­kein? Rak­kaus ke­hot­taa pyy­tä­mään ja an­ta­maan an­teek­si. Sy­dä­mes­tä.

Har­ri Vä­hä­jylk­kä