Eräs nuo­ruu­te­ni kesä oli mi­nul­le kään­teen­te­ke­vä. Tuol­loin us­ko tuli oma­koh­tai­sek­si. En osaa sa­noa, oli­ko rat­kai­se­vaa pie­ni het­ki su­vi­seu­ra­ken­täl­lä, vai oli­ko pro­ses­si pi­dem­pi. Muis­tan kui­ten­kin edel­leen koh­dan tuos­ta saar­nas­ta, joka tuli lä­hel­le omaa ti­lan­net­ta­ni. Se oli koh­dis­tet­tu nuo­ril­le, meil­le, joil­la lap­suu­den us­ko al­koi muut­tua oma­koh­tai­sek­si us­kok­si. Mis­tä sen tie­si tai huo­ma­si? Ai­na­kin sii­tä, et­tä myös toi­nen vaih­to­eh­to, us­kos­ta luo­pu­mi­nen, nou­si vä­lil­lä mie­leen. Sie­lun­vi­hol­li­nen maa­lai­li us­ko­vai­sen elä­mäs­tä ku­vaa, joka oli­si vain kiel­to­ja ja sään­tö­jä. Si­sin kui­ten­kin ra­kas­ti va­paut­ta, jon­ka syn­tien an­teek­si­an­ta­mus ja hyvä oma­tun­to toi­vat. Elä­mäl­lä oli myös suu­rem­pi pää­mää­rä, ikui­nen ilo Ju­ma­lan luo­na tai­vaas­sa. Tuol­loin su­vi­seu­ra­ken­täl­lä tuli halu us­koa, ai­van oma­koh­tai­ses­ti.

En­tä mitä oli­si seu­ran­nut jos us­ko ei oli­si oma­koh­tais­tu­nut? Var­mas­ti oli­sin läh­te­nyt edel­leen per­hee­ni ja ka­ve­rei­de­ni mu­ka­na seu­roi­hin. Eh­kä se oli­si ta­pah­tu­nut kui­ten­kin enem­män siel­tä löy­ty­vän tu­tun so­si­aa­li­sen elä­män, ei niin­kään siel­lä kuul­ta­van sa­no­man vuok­si. Oli­sin saat­ta­nut elää ul­koi­ses­ti us­ko­vai­sen nuo­ren elä­mää. Syn­ti oli­si kui­ten­kin vai­kut­ta­nut en­ti­sel­lä voi­mal­laan it­ses­sä­ni. Jos us­ko ei oli­si ol­lut enää mi­nul­le sy­dä­men asia, sil­loin se ei myös­kään oli­si ai­dos­ti oh­jan­nut va­lin­to­ja­ni. Oli­sin var­mas­ti pik­ku­hil­jaa al­ka­nut hy­väk­sy­mään elä­mää­ni asi­oi­ta, jot­ka oli­si­vat vas­toin elä­vää us­koa. Lo­pul­ta us­ko oli­si väis­ty­nyt syn­nin ti­lal­ta.

Oli­si­han mi­nul­le voi­nut käy­dä niin­kin, et­tä oli­sin ol­lut ”us­ko­vai­nen” mut­ta omil­la eh­doil­la­ni. Oli­sin vain sa­no­nut: Kyl­lä minä us­kon niin kuin en­nen­kin, mut­ta en voi hy­väk­syä kaik­kea ope­tus­ta, jota mi­nul­le on ope­tet­tu. Tai et­tä mi­nun us­ko­ni sal­lii kyl­lä tuon ja tä­män. Se oli­si voi­nut ol­la väl­jem­pää us­koa, jos­sa ei niin tar­vit­si­si val­voa, kan­taa huol­ta syn­nin vaa­ral­li­suu­des­ta tai maa­il­man ra­kas­ta­mi­ses­ta. Ju­ma­lan vas­tus­ta­jal­le so­pi­si kyl­lä us­ko, joka on lä­hel­lä oi­ke­aa us­koa, mut­ta kui­ten­kin ih­mis­mie­len luo­mus. Se ei vie kui­ten­kaan pe­ril­le. Nuo­ren ja van­hem­man­kin on hyvä ru­koil­la, et­tä sai­si ha­lun säi­lyt­tää elä­vä us­ko ja hyvä oma­tun­to. Kun us­ko on Ju­ma­lan sa­nal­la ja ar­mol­la hoi­det­tu, näyt­tää Kris­tus tie­tä eteen­päin.

Pa­rin vuo­den blogi-ru­pe­a­ma tu­lee mei­dän osal­tam­me nyt pää­tök­seen. Mi­tä­pä sitä näin lo­pus­sa toi­voi­si? Tai­dan ai­na­kin kiit­tää ja toi­vot­taa si­nul­le hy­vää elä­mää. Minä ym­mär­rän, et­tä elä­mä par­haim­mil­laan on elä­mää Ju­ma­lan yh­tey­des­sä. Ru­koil­laan, et­tä säi­lyi­sim­me sii­nä yh­tey­des­sä.