Seu­rus­te­lem­me. Vie­täm­me lu­ke­mat­to­mia het­kiä poh­tien yh­teis­tä tu­le­vai­suut­ta. Olem­me nuo­ria, joi­den­kin mie­les­tä eh­kä lii­an­kin nuo­ria. Kui­ten­kin luo­tam­me. Kun meil­lä on rak­kaus ja us­ko, mitä muu­ta tar­vit­si­sim­me.

Mi­nun ko­to­na­ni on kak­si­tois­ta las­ta. Mor­si­a­me­ni ko­to­na kuu­si. Ar­ve­len, et­tä so­pi­va mää­rä lap­sia voi­si ol­la jo­tain sil­tä vä­lil­tä. Kes­kus­te­lem­me kui­ten­kin tar­koin sii­tä, et­tä luo­tam­me­ko Ju­ma­lan tie­tä­vän per­heem­me oi­ke­an koon. Pää­dym­me sa­maan lop­pu­tu­lok­seen. Niin ha­lu­am­me luot­taa, mitä kaik­kea se sit­ten tuo­kaan tul­les­saan. Tuo luot­ta­mus jou­tuu usein ko­e­tuk­sel­le tu­le­vien vuo­sien ai­ka­na, mut­ta se myös kan­taa mei­tä. Us­ko Ju­ma­laan ja hä­nen joh­da­tuk­seen­sa on pe­rus­ta koko elä­mäl­lem­me, päi­väs­tä toi­seen kul­ke­mi­sel­le.

Aluk­si mi­tään ei kuu­lu. Jo­ku­nen kyy­nel­kin vuo­da­te­taan. Saam­me­ko­han me lap­sia? Kyl­lä saam­me. Pian olem­me pie­nen tyt­tö­vau­van van­hem­pia. Sit­ten po­jan, sit­ten ty­tön. Kun lap­sia on kol­me, alan poh­tia. En suin­kaan yk­sin vaan ää­nen kans­sa, joka kuis­kii mi­nul­le. "Kol­me on vie­lä jos­sain mää­rin ok, mut­ta jos on nel­jä, jou­dut se­lit­te­le­mään." Kes­kus­te­lu puo­li­son ja elä­män ja­ka­mi­nen tois­ten us­ko­vais­ten kans­sa aut­ta­vat. Muis­te­lem­me seu­rus­te­lu­ai­kaam­me, us­kon ja rak­kau­den lu­pauk­sia: "Ote­taan, mitä Ju­ma­la an­taa."

Kun kak­so­set syn­ty­vät, lap­sia on kuu­si. Van­hin heis­tä on 4,5-vuo­ti­as. Tut­tu ää­ni pa­laa kuis­kut­te­le­maan: "Täl­lä vauh­dil­la si­nul­la on 24 las­ta, kun täy­tät 42 vuot­ta. Mi­ten ajat­te­lit ruok­kia hei­dät kaik­ki?" Ei mi­nul­la ole vas­tauk­sia. On vain halu luot­taa. Luot­ta­mus ei ai­na ole te­räk­sen lu­jaa. Pa­laan epäi­lyk­sii­ni lap­sem­me kuo­le­man koh­dal­la. On­ko täs­sä Ju­ma­lan ran­gais­tus epäi­li­jäl­le? Sy­dä­mes­sä­ni kui­ten­kin tie­dän, et­tä ei ole. Hän to­teut­taa omaa suun­ni­tel­maan­sa, joka on mi­nun ym­mär­rys­tä­ni kor­ke­am­pi.

Yh­täk­kiä kaik­ki ei­vät enää ole­kaan al­le vii­si­vuo­ti­ai­ta. Elä­män rik­kaus al­kaa avau­tua vie­lä uu­sil­la ta­voil­la. Huo­maan, et­tä Ju­ma­la on pi­tä­nyt huol­ta, siu­nan­nut. Suu­ri ja työ­te­li­äs per­he on lu­jit­ta­nut avi­o­liit­tom­me. Olem­me saa­neet työn­täy­tei­sen ja kii­rei­sen, mut­ta mo­nel­la ta­val­la rik­kaan mat­kan. Jo­kai­nen lap­sis­ta on eri­tyi­sen ra­kas. Koko per­heel­lä on lä­hei­set vä­lit. Per­heem­me al­kaa van­him­pien las­ten myö­tä kas­vaa uu­des­ta suun­nas­ta. Kuin­ka ri­kas on Ju­ma­la. Kaik­ki työ on ol­lut to­del­la vai­van ar­vois­ta.

Jaam­me elä­mää myös hei­dän kans­saan, joi­den per­he-elä­mään kuu­lu­vat toi­sen­lai­set mur­heet. On huol­ta äi­din tai lap­sen ter­vey­des­tä. On tien­ris­teyk­siä, jois­sa on enem­män ky­sy­myk­siä kuin vas­tauk­sia. On mo­nen­lai­sia neu­vo­ja, roh­kai­sua suun­taan ja toi­seen. Ei ole lu­pia tai kiel­to­ja, on ha­lua vain ol­la us­ko­mas­sa ja ru­kouk­sen mie­li, et­tä Ju­ma­la näyt­täi­si tie­tä.

Har­ri Vä­hä­jylk­kä