Olem­me muut­ta­neet mo­nes­ti. Niin mo­nes­ti, et­tä ko­ti­nur­kil­la ai­na asu­nut­ta voi­si hir­vit­tää. Moni voi aja­tel­la tai ky­syä: On­ko tuos­sa mi­tään jär­keä? Ei­hän lap­sil­la ole edes ko­ti­paik­kaa. On­ko teil­lä kaik­ki ok? Pa­ke­net­te­ko jo­tain?

Rat­kai­su­kes­kei­nen tapa elää on kai mo­lem­mil­la ve­ris­sä, mut­ta opim­me sitä myös ai­ka­naan psy­ko­lo­gil­ta. Kun ar­ki oli yh­tä ja sa­maa kuu­den al­le vii­si­vuo­ti­aan kans­sa, uu­vuin. Nuo­re­na ei ol­lut edes elä­män­ko­ke­mus­ta avuk­si. Am­mat­ti-ih­mi­nen an­toi käy­tän­nön neu­vo­ja: Lait­ta­kaa pa­pe­ril­le ylös vaih­to­eh­dot, joi­ta teil­lä on. Et­si­kää niis­tä plus­sat ja mii­nuk­set. Va­lit­kaa yh­des­sä pa­ras vaih­to­eh­to, sil­loin olet­te mo­lem­mat sen ta­ka­na.

Tätä olem­me nou­dat­ta­neet. Se so­pii hy­vin mei­dän ta­paam­me elää. Kun ar­ki käy ras­kaak­si, is­tum­me alas ja mie­tim­me, mitä asi­oi­ta voim­me muut­taa. On­nek­sem­me olem­me sa­man­luon­tei­sia. Tois­ta ei voi vie­dä muu­ta­man vuo­den vä­lein uu­teen paik­kaan ja uu­siin ku­vi­oi­hin, jos hän ha­lu­aa py­sy­vyyt­tä. Jos­kus muu­ton syy oli li­sä­ti­lan tar­ve ta­los­sa ja ym­pä­ris­tös­sä. Koh­ta tä­män jäl­keen huo­ma­sim­me, et­tä van­him­mat lap­set oli­vat­kin jo niin iso­ja, et­tä kul­jet­ta­mi­siin syr­jäs­tä meni lii­kaa vä­häi­ses­tä va­paa-ajas­ta. Jos­kus taas opis­ke­lu tai työ­paik­ka on puo­lus­ta­nut muut­toa tai aja­tus lap­sil­le pa­rem­mas­ta kas­vu­ym­pä­ris­tös­tä. Kiin­nos­tus uu­siin mai­hin ja kult­tuu­rei­hin on ve­tä­nyt myös ul­ko­mail­le.

Ky­syin van­him­mil­ta lap­sil­tam­me, mi­ten muu­tot ovat vai­kut­ta­neet hei­hin. Uu­teen kou­luun meno oli kuu­lem­ma ai­na jän­nit­tä­vää, mut­ta muu­ten uu­det ta­lot, ih­mi­set ja ym­pä­ris­tö oli vain ki­vaa vaih­te­lua. (Eh­kä he ovat tul­leet van­hem­piin­sa.)

Yh­tä ta­lois­tam­me ra­kas­tin. Hir­si­ta­lo 20-lu­vul­ta me­ren ran­nal­la. Haa­veit­te­ni täyt­ty­mys. Sa­noin, et­tä tän­ne jääm­me. En ha­lua luo­pua ta­los­ta. Koin, et­tä Ju­ma­la puut­tui elä­määm­me, kun lap­sem­me kuo­li. Talo ja ta­va­ra me­net­ti­vät mer­ki­tyk­sen­sä. Aloim­me kai­va­ta elä­mään uu­sia asi­oi­ta, opis­ke­lu­ja ja töi­tä. Muu­tim­me kau­as. Toi­sen ta­lon taas ra­ken­sim­me unel­ma­paik­kaan jär­ven ran­nal­le, juu­ri mei­dän­nä­köi­sen ja tar­pei­siim­me so­pi­van. Va­paa-ai­ka oli kor­til­la, ja vaik­ka kuin­ka yri­tim­me jär­jes­tel­lä mui­ta asoi­ta, to­te­sim­me, et­tei se rii­tä. Jär­vel­lä ei ole mi­tään mer­ki­tys­tä, jos sitä ei eh­di käyt­tää tai le­puut­taa sil­mi­än­sä sii­nä. Muu­tim­me kau­pun­kiin, pie­ni­huo­nei­seen 50-lu­vun ta­loon. Sen Tii­na-kir­jo­jen ko­koi­ses­sa keit­ti­ös­sä on ol­lut läm­pi­miä jut­tu­het­kiä vii­del­lä­tois­ta hen­gel­lä­kin.

Eli­na Vä­hä­jylk­kä