Olemme muuttaneet monesti. Niin monesti, että kotinurkilla aina asunutta voisi hirvittää. Moni voi ajatella tai kysyä: Onko tuossa mitään järkeä? Eihän lapsilla ole edes kotipaikkaa. Onko teillä kaikki ok? Pakenetteko jotain?
Ratkaisukeskeinen tapa elää on kai molemmilla verissä, mutta opimme sitä myös aikanaan psykologilta. Kun arki oli yhtä ja samaa kuuden alle viisivuotiaan kanssa, uuvuin. Nuorena ei ollut edes elämänkokemusta avuksi. Ammatti-ihminen antoi käytännön neuvoja: Laittakaa paperille ylös vaihtoehdot, joita teillä on. Etsikää niistä plussat ja miinukset. Valitkaa yhdessä paras vaihtoehto, silloin olette molemmat sen takana.
Tätä olemme noudattaneet. Se sopii hyvin meidän tapaamme elää. Kun arki käy raskaaksi, istumme alas ja mietimme, mitä asioita voimme muuttaa. Onneksemme olemme samanluonteisia. Toista ei voi viedä muutaman vuoden välein uuteen paikkaan ja uusiin kuvioihin, jos hän haluaa pysyvyyttä. Joskus muuton syy oli lisätilan tarve talossa ja ympäristössä. Kohta tämän jälkeen huomasimme, että vanhimmat lapset olivatkin jo niin isoja, että kuljettamisiin syrjästä meni liikaa vähäisestä vapaa-ajasta. Joskus taas opiskelu tai työpaikka on puolustanut muuttoa tai ajatus lapsille paremmasta kasvuympäristöstä. Kiinnostus uusiin maihin ja kulttuureihin on vetänyt myös ulkomaille.
Kysyin vanhimmilta lapsiltamme, miten muutot ovat vaikuttaneet heihin. Uuteen kouluun meno oli kuulemma aina jännittävää, mutta muuten uudet talot, ihmiset ja ympäristö oli vain kivaa vaihtelua. (Ehkä he ovat tulleet vanhempiinsa.)
Yhtä taloistamme rakastin. Hirsitalo 20-luvulta meren rannalla. Haaveitteni täyttymys. Sanoin, että tänne jäämme. En halua luopua talosta. Koin, että Jumala puuttui elämäämme, kun lapsemme kuoli. Talo ja tavara menettivät merkityksensä. Aloimme kaivata elämään uusia asioita, opiskeluja ja töitä. Muutimme kauas. Toisen talon taas rakensimme unelmapaikkaan järven rannalle, juuri meidännäköisen ja tarpeisiimme sopivan. Vapaa-aika oli kortilla, ja vaikka kuinka yritimme järjestellä muita asoita, totesimme, ettei se riitä. Järvellä ei ole mitään merkitystä, jos sitä ei ehdi käyttää tai lepuuttaa silmiänsä siinä. Muutimme kaupunkiin, pienihuoneiseen 50-luvun taloon. Sen Tiina-kirjojen kokoisessa keittiössä on ollut lämpimiä juttuhetkiä viidellätoista hengelläkin.
Elina Vähäjylkkä
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys