Näky on kuin Vih­to­ris­ta ja Klaa­ras­ta. On yö­myö­hä, ja isän­tä on hiip­pai­le­mas­sa nuk­ku­maan yrit­tä­en ol­la he­rät­tä­mät­tä vai­mo­aan. Pait­si et­tä sar­ja­ku­van Vih­to­ri tu­lee yöl­lä ko­tiin ka­pa­kas­ta suk­ka­sil­laan, ken­gät kä­des­sä. Minä en. Vai­mo­kaan ei he­rä­tes­sään riko kau­lin­ta pää­hä­ni ku­ten Klaa­ra, mut­ta konf­lik­ti meil­lä sil­ti tu­lee. Vaik­ka mi­tään vää­rää ei ole ta­pah­tu­nut­kaan, jo­tain epä­mu­ka­vaa sil­ti.

Olin jää­nyt val­vo­maan ko­neen ää­reen, pe­laa­maan. Pe­rus­te­lin it­sel­le­ni asi­aa sil­lä, et­tä työn, per­heen, so­si­aa­lis­ten suh­tei­den ja kai­ken muun sä­län kes­kel­lä tar­vit­sin “ai­vot hyl­lyl­le” -te­ke­mis­tä. Jo­tain, joka tyh­jen­tää aja­tuk­set tai kes­kit­tää ne jo­hon­kin muu­hun kuin ta­va­no­mai­seen.

Aa­mul­la tsemp­pa­sin. Nou­sin mie­lel­lä­ni en­sim­mäi­se­nä, en­kä mil­lään ta­val­la ha­lun­nut näyt­tää, et­tä vä­syt­täi­si. Kui­ten­kin vä­syt­ti. Har­mit­ti, et­tä yöl­lä pe­la­sin vie­lä yh­den ken­tän eteen­päin.

Sama tois­tui seu­raa­va­na ja seu­raa­va­na il­ta­na. Yri­tin ren­tou­tua ja pur­kaa stres­siä, mut­ta huo­maa­mat­ta­ni vä­syin yhä enem­män unen­puut­teen vuok­si. Stres­si­kään ei pois­tu­nut, sil­lä te­ke­mi­se­ni ai­heut­ti kit­kaa tär­keim­pään ih­mis­suh­tee­see­ni.

Kas­voin 80-lu­vun lop­pu­puo­len Com­mo­do­re-su­ku­pol­ven kans­sa. Usein raa­mat­tu­luo­kan jäl­keen ko­koon­nuim­me vi­her­tä­vä­nä välk­ky­vän mo­ni­to­rin ym­pä­ril­le. Pe­la­sim­me Sum­mer Ga­me­sia, Pits­to­pia ja Boul­der Das­hia. Jos­kus huo­ne muut­tui kuu­mak­si, löyh­kää­väk­si luo­lak­si, kos­ka pe­la­sim­me “ihan rai­vo­na”. Hait­to­ja­kin il­me­ni, tuli rii­taa pe­li­vuo­rois­ta, läk­syt oli­vat te­ke­mät­tä ja il­ta vaih­tui yök­si. Ker­ran jos toi­sen­kin van­hem­mat ko­men­si­vat: "Peli kiin­ni!"

Pe­li­maa­il­ma löy­tyi uu­des­taan nuo­re­na per­heen isä­nä, kun laa­duk­kaat PC:t te­ki­vät tu­lo­aan. Pe­lit oli­vat muut­tu­neet. Ne oli­vat pal­jon haas­ta­vam­pia, mut­ta myös pal­jon kou­kut­ta­vam­pia kuin ai­kai­sem­min. Tun­tui suo­ras­taan tuh­lauk­sel­ta ol­la kiin­nos­tu­mat­ta Com­bat Flight Si­mu­la­to­ris­ta ja muis­ta pe­li­maa­il­man hel­mis­tä.

Huo­ma­sin, et­tä en löy­tä­nyt mi­ten­kään yh­tei­sym­mär­rys­tä pe­laa­mi­seen puo­li­so­ni kans­sa. Hän ei näh­nyt mi­tään jär­keä sii­nä, et­tä per­heel­li­sen kal­lis­ta yö­u­ni­ai­kaa ku­lu­tet­tai­siin jah­taa­mal­la vi­hol­lis­ko­nei­ta ku­vit­teel­li­ses­sa so­das­sa bit­ti­a­va­ruu­des­sa. En mi­nä­kään sitä jär­ki­syil­lä osan­nut pe­rus­tel­la. Yri­tin to­dis­tel­la, et­tä yh­tä vä­hän oli “jär­keä” teh­dä su­do­ku­ja, lu­kea ru­no­ja tai bon­ga­ta lin­tu­ja.

Ku­ten ai­na, ra­ken­ta­va kes­kus­te­lu ai­hees­ta kuin ai­hees­ta aut­taa. On hel­pom­pi ym­mär­tää tois­ta, jos pääs­tään ”Kuka on oi­ke­as­sa” -kes­kus­te­lus­ta ”Mi­ten minä koen asi­an” -kes­kus­te­luun. Rak­kau­den il­ma­pii­ri jät­tää ti­laa puo­li­soi­den ja mui­den per­heen­jä­sen­ten kiin­nos­tuk­sil­le ja an­taa mah­dol­li­suu­den so­pia tur­val­li­suut­ta luo­vat pe­li­sään­nöt.

Ai­ka näyt­tää aja­neen ohit­se­ni, mitä pe­laa­mi­seen tu­lee. Nuo­ret kol­lit os­te­le­vat kai­ken maa­il­man ve­si­jääh­dyt­ti­miä lä­pi­nä­ky­viin hir­mu­ko­nei­siin­sa, jot­ka vie­vät te­ho­ja puo­len ydin­voi­ma­lan ver­ran. Pe­lit­kin pyö­ri­vät enim­mäk­seen ne­tis­sä. Täy­tyy sa­noa, et­tä ny­ky­ään puo­li­son kans­sa yh­des­sä te­ke­mi­nen ja pi­han fik­saa­mi­nen ruu­sui­neen kiin­nos­ta­vat pal­jon enem­män. On­han sii­nä kyl­lä mu­ka­vaa nos­tal­gi­aa, kun jos­kus la­taa ko­neel­le Age of Em­pi­res III:n ja ra­ken­taa muu­ta­man lin­noi­tuk­sen. Koh­tuus kai­kes­sa, sa­non minä!

Har­ri Vä­hä­jylk­kä