Sa­mois­ta van­hem­mis­ta, mut­ta niin eri­lai­sia kes­ke­nään, ajat­te­len.

Pi­dän en­sim­mäi­siä ajo­tun­te­ja van­him­mai­sel­le ja ky­se­len tun­te­muk­sia au­tol­la ajos­ta. On hil­jais­ta. Sit­ten kuu­luu huo­kaus:

– Mä niin vi­haan tota kyt­kin­tä!

Hä­nen koh­dal­laan kaik­ki teh­dään rau­hal­li­ses­ti. Sul­je­tuil­la alu­eil­la aje­taan riit­tä­vän kau­an en­nen muun lii­ken­teen se­kaan me­ne­mis­tä. Lii­ken­neym­py­röi­tä väl­tel­lään, ajel­laan rau­hal­li­sia maan­tei­tä. Mut­ta kaik­ki mikä on ker­ran opit­tu, on var­mas­sa muis­tis­sa ja au­ton kä­sit­te­lys­sä ei tule vas­taan suu­ria yl­lä­tyk­siä.

Toi­sen koh­dal­la mei­naa men­nä her­mo sekä op­pi­laal­ta et­tä opet­ta­jal­ta. Olem­me lii­an sa­man­lai­sia. Aja­tuk­set ovat muu­al­la kuin mis­sä pi­täi­si. Lii­ken­neym­py­rään tul­les­sa jou­dun is­ke­mään jar­rut poh­jaan tör­mäyk­sen vält­tä­mi­sek­si. Ajo-op­pi­las väit­tää et­tä au­toa ei tul­lut. Osoi­tan ohi­a­ja­vaa au­toa:

– Hei mikä tuo on? Ai ei tul­lut au­toa!

Me­nee tur­me­luk­sen puo­lel­le. Sit­ten pi­däm­me au­to­seu­ro­ja, pyy­däm­me ja an­nam­me an­teek­si toi­sil­lem­me. Kort­ti­kin tu­lee ai­ka­naan.

Kol­man­nel­la läh­tee kul­ke­maan lois­ta­vas­ti. Ih­met­te­len no­pe­as­ti saa­vu­tet­tua ajo­var­muut­ta. Ajoit­tain so­si­aa­li­nen pai­ne kas­vaa kui­ten­kin lii­an suu­rek­si.

– Apua, toi ajaa ihan mun ta­ka­na! Sitä var­maan är­syt­tää kun mul­la on toi kol­mio pe­räs­sä.

Yri­tän rau­hoi­tel­la ja ker­toa, et­tä lii­ken­tees­sä on kai­kil­la sa­mat sään­nöt ja jo­kai­sel­la oma paik­kan­sa.

Pa­hin­ta on ins­si. Use­am­man ker­ran kaik­ki kaa­tuu jän­ni­tyk­seen.

– Se ins­si kat­too sil­lain ou­dos­ti. Lait­ta­sin­ko mä erit vaat­teet, et­tä näyt­tä­sin van­hem­mal­ta?

Kun tut­kin­non vas­taa­not­taa eri hen­ki­lö, jän­ni­tys lau­ke­aa ja kort­ti­kin saa­daan.

Nuo ajo-ope­tus­jak­sot ovat ol­leet mi­nul­le elä­män op­pi­tun­te­ja. Olen koh­dan­nut Ju­ma­lan luo­mis­työn ai­nut­laa­tui­suu­den. Huo­maan, et­tä yh­den on hel­pom­pi vas­taa­not­taa kriit­tis­tä pa­lau­tet­ta kuin toi­sen. Yk­si on re­a­lis­ti, toi­nen on enem­män haa­vei­li­ja. Jo­kai­sel­la on lah­jan­sa ja puut­teen­sa, ku­ten mi­nul­la­kin.

Mi­nun teh­tä­vä­ni on ra­kas­taa hei­tä sel­lai­si­na kuin he ovat, tu­kea ja oh­ja­ta omal­la pie­nel­lä ta­val­la­ni. Iloit­sen vä­lil­läm­me ole­vas­ta rak­kau­des­ta ja sii­tä, et­tä mää­rän­pääm­me on sama, tai­vas. Ajoit­tain ym­mär­rän kirk­kaam­min, et­tä se ei ole pel­käs­tään per­heen­jä­sen­ten vä­lis­tä rak­kaut­ta. Tuo rak­kaus on läh­töi­sin tai­vaas­ta.

Har­ri Vä­hä­jylk­kä