Olen huo­man­nut, et­tä elä­mä me­nee usein jak­sot­tain. On hy­viä ai­ko­ja ja haas­ta­via ai­ko­ja ja jos­kus jopa yli­pää­se­mät­tö­män ras­kai­ta jak­so­ja. Näi­hin voi si­säl­tyä su­rua ja iloa, it­kua ja nau­rua, rak­kaut­ta­kin. Vä­lil­lä voi ol­la sees­tei­sem­piä vai­hei­ta, jol­loin elä­mä kul­kee koh­ta­lai­sen ta­sais­ta ra­taa. Vai­kei­na ai­koi­na ei vält­tä­mät­tä ai­na muis­ta tai jak­sa us­koa, et­tä au­rin­ko voi vie­lä jos­kus pil­kis­tää pil­ven ta­kaa. Jak­san­ko iloi­ta sil­loin, kun asi­at tun­tu­vat me­ne­vän hy­vin? Huo­maan­ko ol­la kii­tol­li­nen hel­pom­mis­ta ajois­ta?

Kir­joi­tin tam­mi­kuun blo­gi­teks­tis­sä­ni tänä vuon­na edes­sä­ni ole­vis­ta haas­teis­ta ja pe­lois­ta­ni nii­den suh­teen. Olen jou­tu­nut use­am­man vuo­den tais­te­le­maan ta­pa­tur­mai­sen vam­mau­tu­mi­sen myö­tä mi­nul­le kuu­lu­vis­ta kor­vauk­sis­ta. Tämä on ol­lut ta­lou­del­li­ses­ti ja hen­ki­ses­ti hy­vin vai­ke­aa ai­kaa. Ai­vo- ja nis­ka­vam­man saa­neel­la ja koko per­heel­lä oli­si riit­tä­väs­ti haas­tet­ta ar­jes­sa il­man täl­lai­sia tais­te­lui­ta­kin. Olem­me jou­tu­neet tur­vau­tu­maan näi­nä vuo­si­na yh­teis­kun­nan apuun mo­nel­la eri ta­val­la. Olem­me saa­neet ta­lou­del­lis­ta apua sekä myös tu­kea jak­sa­mi­seen muun mu­as­sa per­he­neu­vo­lan ja las­ten tu­ki­per­heen muo­dos­sa. Tänä ke­vää­nä piti al­kaa oi­keusp­ro­ses­si kor­vau­sa­si­an rat­kai­se­mi­sek­si.

Pyy­sin tam­mi­kuun kir­joi­tuk­ses­sa esi­ru­kouk­sia, jot­ta sel­vi­äi­sim­me täs­tä edes­sä ole­vas­ta oi­keusp­ro­ses­sis­ta ja kaik­ki me­ni­si hy­vin. Nämä ru­kouk­set on kuul­tu. Saim­me vas­ta­puo­len kans­sa teh­tyä so­vin­to­rat­kai­sun, ja oi­keu­den­käyn­ti pe­ruun­tuu ko­ko­naan. Olen ol­lut sii­tä läh­tien ai­van hal­ke­a­mai­sil­la­ni ilos­ta ja kii­tol­li­suu­des­ta. Ilo on pul­pun­nut sy­väl­tä. Jos­tain syys­tä sen­kin läpi on tun­tu­nut sil­tä, et­tä te­ki­si mie­li it­keä. It­keä kaik­ki ne vai­ke­at päi­vät ja het­ket pois mie­les­tä. Sil­ti ilo on ol­lut vah­vem­pi ei­kä it­kua ole tul­lut. Jat­ku­via ki­pu­ja ja eri­lai­sia ra­joit­tei­ta kor­vauk­set ei­vät pois­ta, mut­ta tun­ne oi­keu­den­mu­kai­suu­den to­teu­tu­mi­ses­ta hel­pot­taa oloa muul­la ta­val­la. Sa­mal­la on ol­lut kirk­kaa­na mie­les­sä, et­tä Ju­ma­la se oli, joka aut­toi täs­sä­kin asi­as­sa. Hän kuu­li ru­kouk­set ja huo­kauk­set. Hän lä­het­ti meil­le avun ja rat­kai­sun.

Tä­män vuo­den hiih­to­lo­ma oli meil­le iki­muis­tois­ta ai­kaa. Olim­me las­ten kans­sa pit­kään suun­ni­tel­leet koi­ran hank­ki­mis­ta. Mie­tim­me, et­tä sii­tä oli­si iloa mi­nul­le, kun olen päi­vi­sin ko­to­na ja muut per­heen­jä­se­net töis­sä ja kou­lus­sa. Toi­sek­si kai­pa­sim­me koi­ra­ka­ve­ria ym­pä­ri vuo­den te­ke­mil­lem­me ret­kil­le. Tä­män en­sim­mäi­sen koi­ran han­kin­ta oli vaa­ti­nut mo­nen kuu­kau­den ja vuo­den tun­nus­te­lun, mil­loin oli­si oi­kea het­ki. Nyt ai­ka oli kyp­sä. Läh­dim­me lo­ma­reis­sul­le Itä-Suo­meen ja sa­mal­la ha­ke­maan uut­ta tu­lo­kas­ta. Mat­kal­la kat­se­lim­me malt­ta­mat­to­mi­na uu­des­taan ja uu­des­taan pen­nus­ta lä­he­tet­ty­jä ku­via. Sa­mal­la mie­les­sä pyö­ri myös se kaik­ki työ ja vai­va, mitä koi­ran­pen­nun kas­vat­ta­mi­nen vaa­tii. Sil­ti ilo oli jäl­leen vah­vem­pi ja ki­hel­möi­vä odo­tus toi hy­vää miel­tä.

Tuo­na rat­kai­se­va­na päi­vä­nä mie­he­ni läh­ti poi­kien kans­sa las­ket­te­le­maan Ko­lin rin­teil­le ja minä läh­din tyt­tö­jen kans­sa ta­paa­maan meil­le tu­le­vaa pien­tä pen­tua. Tu­tus­tu­mis­käyn­nin jäl­keen, il­lan si­ni­sen het­ken ai­kaan, aje­lin tyt­tö­jen kans­sa au­tol­la Uk­ko-Ko­lin huip­pua koh­ti, ja sa­mal­la soi pu­he­lin. Asi­a­na­ja­ja­ni soit­ti ja ker­toi, et­tä tuo ai­em­min teks­tis­sä ker­to­ma­ni so­vin­to oli tul­lut. Sitä het­keä en tai­da ihan heti unoh­taa. Mie­les­sä kävi mel­koi­nen tun­ne­myrs­ky. Mi­nun piti heti soit­taa vie­lä rin­tees­sä ole­val­le mie­hel­le­ni tämä uu­ti­nen.

Kii­pe­sim­me tyt­tö­jen kans­sa vie­lä kat­se­le­maan nä­kö­a­lo­ja niin kor­ke­al­le koh­ti Uk­ko-Ko­lin huip­pua kuin pää­sim­me. Oli epä­to­del­li­nen olo. Upe­at mai­se­mat il­lan­hä­mys­sä si­ni­sen eri sä­vyis­sä avau­tui­vat edes­säm­me, ja si­säl­lä kup­li ilo. Po­jat­kin tu­li­vat mie­he­ni kans­sa seu­raam­me kat­se­le­maan mai­se­mia. Ker­roin lap­sil­le hy­vän uu­ti­sen so­vin­nos­ta. Poi­ka­ni huo­ka­si sy­dä­men­sä poh­jas­ta: ”Nyt meil­le ta­pah­tuu hy­viä asi­oi­ta!” Sil­lä het­kel­lä mi­nul­la oli it­ku lä­hel­lä. Po­jan il­mees­tä näki, et­tä vii­me vuo­sien ko­et­te­le­muk­set oli­vat ol­leet ras­kai­ta hä­nel­le­kin, mut­ta nyt ne sai­vat väis­tyä ja oli ai­ka iloi­ta.

En malt­ta­nut ol­la to­te­a­mat­ta per­heel­le­ni, et­tä ol­laan nyt iloi­sia ja kii­tol­li­sia näis­tä hy­vis­tä asi­ois­ta. Muis­tel­laan nii­tä sit­ten, jos jos­kus tu­lee­kin vai­ke­am­pia ai­ko­ja ei­kä va­loa näy. Voi­han se ol­la hy­vä­kin, et­tä elä­mä ei ole ai­na ta­sa­pak­sua. Sil­loin se on ai­na­kin vä­ri­käs­tä, mu­ka­na koko tun­tei­den kir­jo.