Kul­jen ke­väi­se­nä päi­vä­nä lap­se­ni kans­sa jo­en­ran­taan. Lap­si ker­toi­lee tau­ko­a­mat­ta omia jut­tu­jaan ja ha­vain­to­jaan ym­pä­ris­tös­tä. Olen vä­sy­nyt, jo­ten an­nan osan ju­tuis­ta men­nä ohi en­kä jak­sa nii­hin vas­tail­la. Pää­sem­me ran­taan. Otan muu­ta­man ku­van ja ai­on jat­kaa mat­kaa. Lap­si kui­ten­kin päät­tää jää­dä vie­lä ran­taan tou­hu­a­maan. Hie­man vas­ta­ha­koi­ses­ti jään it­se­kin, vaik­ka mie­li te­ki­si jo eteen­päin.

Lap­si löy­tää kep­pe­jä, ki­viä ja mui­ta tär­kei­tä asi­oi­ta ja ra­ken­te­lee ran­ta­hie­kal­le ase­tel­man. Sa­mal­la hän hih­kuu in­nos­ta ja kas­vot lois­ta­vat. Hä­nel­lä ei ole kii­re mi­hin­kään. Ha­vah­dun omis­ta miet­teis­tä­ni ja seu­raan lap­sen tou­hu­ja. En voi ol­la hy­myi­le­mät­tä lap­sen in­nos­tuk­sel­le. Ilo tart­tuu mi­nuun­kin ja yh­täk­kiä huo­maan, et­tä ei­hän täs­sä ole mi­hin­kään kii­re. Jääm­me ran­taan pi­tem­mäk­si ai­kaa. Alan huo­ma­ta, et­tä au­rin­ko pais­taa jo läm­pi­mäs­ti ja lin­nut lau­la­vat. Kuin hu­mah­duk­se­na huo­maan, et­tä elä­mä on täs­sä ja nyt. Huo­let ja kipu haih­tu­vat mie­les­tä, ai­na­kin het­kek­si.

Myö­hem­min nis­ka­vam­ma­kun­tou­tus­jak­sol­la teim­me ryh­mäs­sä har­joi­tuk­sia, joil­la py­rit­tiin juu­ri tuo­hon sa­maan olo­ti­laan; het­kes­sä elä­mi­seen. Kuu­lin, et­tä täl­le toi­min­ta­mal­lil­le on ole­mas­sa hie­no ni­mi­kin: mind­ful­ness. Mei­dän piti sul­kea sil­mäm­me ja ot­taa tun­tu­maa maa­pe­rään, jon­ka pääl­lä sei­som­me ja eri ais­teil­la pyr­kiä hah­mot­ta­maan ja ais­ti­maan ke­ho­am­me, hen­gi­tys­täm­me ja ym­pä­ril­läm­me ole­vaa ti­laa. Li­säk­si piti ku­vi­tel­la eri­lai­sia ar­ki­sia ti­lan­tei­ta ja käy­dä nii­tä yk­si­tyis­koh­tai­ses­ti läpi. Ku­vit­te­lim­me mie­les­säm­me esi­mer­kik­si ruo­kai­lu­ti­lan­teen, jos­sa en­sin tut­kit­tiin syö­tä­vä an­nos ja käy­tet­tä­vät ruo­kai­lu­vä­li­neet kat­se­le­mal­la, tun­nus­te­le­mal­la ja hais­te­le­mal­la. Sit­ten lai­toim­me ku­vit­teel­li­ses­ti ruo­kaa suu­hun ja mie­tim­me mil­tä se tun­tuu ja mais­tuu ja mi­ten ruo­ka ra­vit­see ke­ho­am­me. En­sin tun­tui ou­dol­ta teh­dä täl­lai­sia asi­oi­ta, mut­ta har­joi­tus­ten ede­tes­sä nii­den avul­la op­pi kyl­lä ais­ti­maan asi­oi­ta her­kem­min kuin en­nen. Sa­mal­la har­joi­tuk­sis­sa py­rit­tiin tun­nis­ta­maan ja hy­väk­sy­mään kai­ken­lai­sia tun­tei­ta.

Noi­ta har­joi­tuk­sia teh­des­sä­ni muis­tin tuon alus­sa ku­vaa­ma­ni ti­lan­teen ja mie­tin, et­tä lap­si osaa het­kes­sä elä­mi­sen tai­don ihan luon­nos­taan. Lap­si kul­kee ja tou­hu­aa usein kaik­ki ais­tit avoi­me­na sekä huo­maa ym­pä­ris­tös­tään usein her­kem­min eri­lai­sia asi­oi­ta kuin me ai­kui­set. Olen usein miet­ti­nyt, mis­sä vai­hees­sa tuo ais­ti­mi­nen ja in­nos­tu­mi­nen al­kaa hii­pua? Mik­si isom­mat ih­mi­set niin har­voin osaa­vat elää täs­sä het­kes­sä ja naut­tia sii­tä kai­kil­la ais­teil­la? Si­tä­kin olen miet­ti­nyt, et­tä on­ko ai­kui­sen vä­lin­pi­tä­mät­tö­myys tai pas­sii­vi­suus hei­ken­tä­mäs­sä kas­va­van lap­sen ky­kyä tut­kia ja in­nos­tua?

Muis­tan elä­väs­ti ti­lan­teen, kun olim­me las­ten kans­sa kä­ve­le­mäs­sä al­ku­ke­sän lep­pe­äs­sä sääs­sä. Peip­po­set ja muut lin­nut lau­laa lu­rit­te­li­vat ym­pä­röi­vis­sä puis­sa ja pen­sais­sa. Pie­ni poi­kam­me kuun­te­li tuo­ta ja to­te­si: ”Lin­nut lau­laa kyl­lä pal­jon pa­rem­min kun ih­mi­set!” Myö­hem­min tämä sama poi­ka tuu­ma­si: ”Nuo­tin vie­res­sä on enem­män ti­laa kun nuo­tin si­säl­lä.” Täl­lai­set oi­val­luk­set ovat ilah­dut­ta­neet ja tuo­neet omaan­kin ajat­te­luu­ni uu­sia ulot­tu­vuuk­sia. Eri­tyis­tä tu­kea tar­vit­se­va lap­si on usein hel­lyt­tä­vä ja asi­oi­ta her­käs­ti ko­ke­va. Olen huo­man­nut, et­tä lap­si kor­vaa mo­nin­ker­tai­ses­ti sen työn ja vai­van, mitä lap­sia saa­des­sa ja kas­vat­ta­es­sa jou­tuu ko­ke­maan.

Vaik­ka työ­e­lä­mäs­tä ul­ko­puo­lel­le jou­tu­mi­nen on usein tun­tu­nut ki­pe­äl­tä, niin olen op­pi­nut huo­maa­maan sen hy­vät­kin puo­let. Nyt mi­nul­la on ai­kaa ol­la läs­nä ja ih­me­tel­lä Ju­ma­lan luo­mis­töi­tä. Lap­set ovat opet­ta­neet mi­nul­le myös asi­oi­den tär­keys­jär­jes­tys­tä mo­nel­la ta­val­la. Kun olen tus­kail­lut ta­lon se­kai­suut­ta ja sot­kui­suut­ta, niin lap­set ovat muis­tut­ta­neet, et­tä ”mitä sil­lä on vä­liä, jos on vä­hän sot­kua”. Enää mi­nul­la ei tule stres­sat­tua te­ke­mät­tö­mil­lä ko­ti­töil­lä niin pal­jon kuin en­nen. Jos mie­he­ni on pi­tem­pään pois­sa ko­toa, niin saa­tam­me läh­teä las­ten kans­sa päi­väk­si me­ren ran­taan ret­kei­le­mään ja ka­las­ta­maan sen si­jaan, et­tä jäi­sin päi­väk­si hää­rää­mään ko­ti­töi­tä. Ai­em­min oli­sin saat­ta­nut ko­kea täs­tä syyl­li­syyt­tä, mut­ta ny­ky­ään tu­lee ar­vi­oi­tua asi­oi­den pri­o­ri­soin­tia toi­sel­la ta­val­la.

Pa­rin vii­me vuo­den ai­ka­na olen myös huo­man­nut erään ikä­vän asi­an, joka on hai­tan­nut ky­kyä elää ja ais­tia tätä het­keä. Kän­ny­kän käyt­tö on li­sään­ty­nyt ai­na­kin mei­dän per­hees­säm­me huo­mat­ta­vas­ti, ja sii­hen jää lap­si ja ai­kui­nen hel­pos­ti ”kouk­kuun”. Eri­lai­set pe­lit ja so­si­aa­li­sen me­di­an so­vel­luk­set ovat al­ka­neet val­taa­maan yhä enem­män ai­kaa ja huo­mi­o­ta. On ol­lut pe­lot­ta­vaa ja har­mit­ta­vaa ha­vai­ta, mi­ten voi­ma­kas on tuol­lai­sen lait­teen val­ta ja mi­ten vai­ke­aa on kes­kit­tyä tä­hän het­keen il­man mi­tään lait­tei­ta. Täs­sä asi­as­sa olen jou­tu­nut tais­te­le­maan ja pyr­ki­nyt et­si­mään kei­no­ja löy­tää uu­des­taan tai­to koh­da­ta ih­mi­set ja ti­lan­teet ai­dos­ti, ”face-to-face”, kas­vois­ta kas­voi­hin. ”Kän­nyk­kä­vie­ro­tuk­ses­sa” olem­me uu­del­leen al­ka­neet pe­laa­maan lau­ta­pe­le­jä, lu­ke­maan kir­jo­ja, jär­jes­tä­mään pii­rus­tus­kil­pai­lu­ja ym. Tämä vie­ro­tus on vie­lä vai­hees­sa, mut­ta toi­vot­ta­vas­ti jos­sain vai­hees­sa pää­si­sim­me vah­vem­mak­si kuin nuo kou­kut­ta­vat lait­teet.

Lap­sil­ta olen saa­nut op­pia myös us­ko­mi­sen asi­ois­sa. Mi­nun ei tar­vit­se mu­reh­tia ei­li­siä ei­kä huo­leh­tia huo­mi­ses­ta. Riit­tää, kun täs­sä ja nyt saan us­koa omat syn­ti­ni an­teek­si. Saan ru­koil­la Ju­ma­lal­ta var­je­lus­ta ja siu­naus­ta elä­mää­ni. Sil­loin ei tar­vit­se mi­tään pe­lä­tä, vaan saan lap­sen­kal­tai­ses­ti iloi­ta elä­mäs­tä.

”Niin usein lap­si us­ko­maan

opet­taa myös­kin mei­tä,

ja lei­keis­sän­sä hä­nel­lä

on luo­naan en­ke­lei­tä.

Oi, jos­pa us­koi­sim­me­kin

vain lap­sen­mie­li­ses­ti

ja lap­sen lail­la luot­ta­en

näin yk­sin­ker­tai­ses­ti.

Niin tätä, Her­ra, kir­kas­ta

taas val­ta­kun­nas­sa­si

ja pidä lap­sen pai­kal­la

myös mei­tä omi­na­si.

Kun Isän kas­vot us­kos­sa

Ju­ma­lan lap­si koh­taa,

avoin­na sil­loin tai­vas on

ja kirk­kaut­ta hoh­taa.

Myös het­kiin epäi­lys­ten­kin

tuo tai­vaan valo lois­taa.

Se kuor­mi­am­me huo­jen­taa

ja mur­hei­tam­me pois­taa.

Niin las­ten ta­voin us­koa

ja iloi­ta me saam­me.

me Isän kä­teen tar­tum­me,

tur­vaam­me Ju­ma­laam­me.” (Sl 134)