Ennen omaa vammautumistani en tiennyt aivovammoista juuri mitään. Minulla oli jonkinlainen hämärä mielikuva siitä, että aivovamman saanut ei juurikaan kykene enää normaalielämään ja ajatteluun. En tiennyt tuttavapiiristäni ketään, joka olisi saanut aivovamman.
Oman jysäyksen jälkeen aivovamma on tullut hyvinkin tutuksi minulle ja perheelleni. Vuosien myötä olen myös tutustunut hyvin moneen aivovamman saaneeseen ihmiseen. Olen tavannut myös sellaisia ihmisiä, jotka ovat olleet auto-onnettomuudessa tai jossain muussa tapaturmassa ja heillä on selvästi aivovamman oireita, mutta vielä he eivät itse tiedä tai tiedosta sitä. On vain outoja tuntemuksia ja ihmettelyä siitä, miksi elämä ei oikein meinaa sujua entiseen malliin. Moni on saanut masennusdiagnoosin ja mielialalääkityksen, kuten minäkin, mutta ne ovat vain pahentaneet tilannetta.
On ollut vaikeaa löytää ammattilaisia, jotka oikeasti ymmärtävät, mistä aivovammassa on kysymys ja miten paljon se haittaa jokapäiväistä elämää. Lyhyellä lääkärikäynnillä oireilu ei yleensä tule niin kattavasti esille, että lääkäri osaisi ottaa aivovamman huomioon.
Aivovamma tulee usein tilanteessa, kun pää jysähtää johonkin tai pää retkahtaa vauhdilla edestakaisin. Silloin pään sisällä oleva hyytelömäinen massa heilahtaa ja ”törmää” kallon seinämään. Joskus vauriot näkyvät kuvantamistutkimuksissa, mutta eivät läheskään aina. Minulle tuli tapaturmassa diffuusi aksonivaurio, joka tarkoittaa aivoissa olevien aksonien eli hermosyiden vauriota. Tämä ei näkynyt aivojen magneettikuvissa eikä tt-kuvissa eli tietokonetomografiakuvissa, mutta vamma pystyttiin osoittamaan erilaisilla neuropsykologisilla testeillä ja oirekuvalla.
Usein tällaisen aivovamman lisäksi tulee myös niskanretkahdusvamma, jossa niskassa voi murtua rakenteita tai tulla vaikeasti diagnosoitava nivelsidevaurio. Minulla tuli tämä jälkimmäinen eli 2-nikaman sisällä olevan densin eli ”hampaan” vierellä olevat nivelsiteet katkesivat molemmilta puolilta. Tämä tarkoittaa useimmiten pysyvää vauriota, koska nivelsiteet eivät kasva sinne uudelleen ja niitä on hyvin vaikeaa ja riskialtista alkaa leikkaamaan kuntoon. Käytännössä niskavamma tarkoittaa minulla jatkuvia kovia kipuja niskan alueella sekä käsien voimattomuutta. Lisäksi pään liikuttaminen on hyvin rajoittunutta.
Miten aivovamma sitten vaikuttaa elämään? Hyvin monella tavalla. Minulla meni lähes vuosi tapaturmasta, että sain aivovammadiagnoosin. Itse en siinä vaiheessa vielä lainkaan tunnistanut oireita, mutta muu perhe ihmetteli, miksi väsyin niin helposti, en jaksanut keskittyä asioihin, en saanut otetta erilaisiin arkitoimiin, unohtelin mitä olin juuri tehnyt tai sanonut. Vasta niskavamman kuntoutusjaksolla puoli vuotta tapaturman jälkeen tuli puheeksi myös mahdollinen aivovamma.
Aivovammani osalta minulla on ollut erilaisia oirejaksoja. Ensimmäisen vuoden aikana olen hokenut ja toistanut asioita moneen kertaan itse sitä huomaamatta. Olin hyvin itkuherkkä erilaisissa tilanteissa, varsinkin sosiaalisten tilanteiden aiheuttaman kuormituksen yhteydessä. En yhtään pystynyt hallitsemaan itkukohtauksia. Samalla olin hyvin räjähdysherkkä. Yllättäen läheltä tullut kova ääni tai jonkun tahaton tuuppaus sai minut suuttumaan herkästi ja sen jälkeen itkemään. Tämä on varmasti ollut läheisilleni vielä vaikeampaa kuin minulle, koska itse en silloin oikein tajunnut tilannettani.
Kun sitten pääsin osaavan neurologin vastaanotolle, niin vyyhti alkoi purkautua. Moni outo asia saikin nimen ja selityksen. Minut oli tätä ennen lähetetty psykiatriseen hoitoon ja olin saanut masennuslääkityksen, mutta se vain pahensi tilannettani ja aloin saamaan paniikkikohtauksia. Tämä neurologi sanoi minulle ja miehelleni, että ”aivovammaa ei hoideta masennuslääkkeillä”. Lääkitys lopetettiin ja sain lähetteen aivovammakuntoutukseen ja siellä solmut alkoivat avautua lisää. Minä ja läheiseni aloimme ymmärtää, miksi minun täytyy nukkua niin paljon myös päiväsaikaan ja miksi minun on vaikea kestää sosiaalista ja muuta kuormittumista. Hajamielisyyteni ja muistikatkokseni saivat myös selityksen. Tämän jälkeen minusta on tullut tasapainoisempi ja olen voinut enemmän osallistua erilaisiin asioihin.
Moni ystävä ja tuttava on sanonut, että ”sinähän olet ihan terveen näköinen” tai ”kyllähän muillakin muisti pätkii”. He eivät tiedä, että olen käynyt nukkumassa ennen kyläilyä tai seuroihin tai muihin tilaisuuksiin lähtöä ja joudun menemään sen jälkeen uudelleen nukkumaan. Joudun karsimaan pitkäkestoisia tapahtumia elämästäni ja huolehtimaan siitä, että pääsen parin tunnin välein lepäämään rauhalliseen paikkaan. Jos ohjelmaa on useampana päivänä peräkkäin, niin seuraavat päivät kuluvat pääasiassa leväten ja palautuen. Voin laittaa kotona ruokaa vain, jos ympärillä ei ole mitään häiriötekijöitä.
Aivovammaväsymystä on ulkopuolisen usein vaikea hahmottaa. Moni ihminen pystyy väsyneenäkin toimimaan järkevästi, mutta aivovamman aiheuttama väsymys on jotain toisenlaista, totaalista. Tuntuu, kuin päässä olevasta tietokoneesta sammuisi virta ja ”kone” kulkisi ilman virtaa ja valoja. Puhe alkaa kangertelemaan ja lopulta tulee totaalinen sippaaminen. Neuropsykologini valaisi asiaa vertauksella siihen, miten pienen vauvan aivojen otsalohko ei ole vielä kehittynyt tarpeeksi ja hän tarvitsee paljon unta ja lepoa. Eihän vauvaakaan voi herätellä ja kehottaa reippauteen. Aivovamma ei ole kuitenkaan älyvamma ja se saattaa hämätä toisen ihmisen niin, ettei hän välttämättä usko aivovamman olemassaoloon.
Minulla meni monta vuotta siihen, että sopeuduin elämään aivo- ja niskavamman kanssa. Tapasin monia lääkäreitä ja terapeutteja, jotka vähättelivät oireitani ja totesivat niiden johtuvan psyykkisestä kuormituksesta. Tunsin sisälläni, että siitä ei ole kysymys. Onnekseni olen kohdannut myös osaavia ammattilaisia, jotka ovat nähneet tilanteeni oikeassa valossa ja olen saanut opetella keinoja aivovammaoireiden hallitsemiseksi. Tärkein näistä on varmaankin ennakoiminen. Minun kannattaa aina etukäteen arvioida erilaisia tilanteita ja hakeutua oikeaan aikaan lepäämään ja keräämään voimia. Tällä tavalla pystyn mahdollisimman täysipainoiseen elämään. Uusia asioita pystyn oppimaan, mutta pieninä annoksina. Pystyn kirjoittamaan tätäkin blogitekstiä, kun ympärilläni on täysin rauhallista ja voin kirjoittaa pienissä erissä. Voin käydä vaikkapa opistojen viikonloppukurssilla, jos muistan sielläkin jatkuvasti pitää lepotaukoja. Suviseuroissa tai muissa isoissa tapahtumissa on sama juttu.
Olen huomannut, että avoimuus aivovammankin suhteen on lisännyt toisten ymmärtämistä tilannettani kohtaan. On ihmisiä, jotka siltikin torjuvat asian eivätkä halua siitä keskustella. Onneksi on kuitenkin enemmän niitä, jotka aidosti haluavat ymmärtää ja tukea tässäkin tilanteessa. Minun ei tarvitse ottaa tehdäkseni ja kantaakseni suurempaa kuormaa, mihin pystyn. Saan olla ja tulla hyväksytyksi omana itsenäni, myös rikkinäisenä.
”Kun yksinäisyys saartaa
ja arkuus ahdistaa,
tarvitsen matkallani
rinnalla kulkijaa.
Pyyntöni, Jeesus, täytä,
minulle tietä näytä
luo toisen ihmisen.
Suo, että jakaa voisin
huoleni vaivani,
ja rohkeutta saisin
myös voittaa pelkoni.
Kun tiellä armon sana
on voiman antajana,
saan lohdun parhaimman.
Nyt murheitteni alle
en enää yksin jää,
kun rakkaus ja hoiva
saa meidät yhdistää.
Kun ystäviä annat,
näin heidän kauttaan kannat,
myös, Jeesus, minua.” (Sl. 239)
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys