Ih­mi­sen elä­mää voi tar­kas­tel­la mo­nen ker­rok­sen kaut­ta. Meil­lä voi ol­la eri roo­le­ja eri yh­teyk­sis­sä. Ym­mär­täi­sin niin, et­tä nämä roo­lit jol­la­kin ta­val­la muo­dos­ta­vat mei­dän per­soo­nal­li­suut­tam­me, sen mitä me oi­ke­as­ti olem­me. Sama ih­mi­nen voi ol­la per­hee­näi­ti, jon­kun alan asi­an­tun­ti­ja työ­pai­kal­la, po­lii­tik­ko, luot­ta­mus­hen­ki­lö ja vaik­ka tu­ki­hen­ki­lö. Har­ras­tuk­sen yh­tey­des­sä voi usein ”heit­tää roo­lit na­rik­kaan” ja heit­täy­tyä mie­lei­seen te­ke­mi­seen ihan oma­na it­se­nään. Jos ih­mi­nen sai­ras­tuu tai vam­mau­tuu, ai­em­mat roo­lit voi jou­tua hyl­kää­mään ja eteen voi tul­la uu­den iden­ti­tee­tin et­si­mi­nen. Lää­kä­ri voi jou­tu­a­kin po­ti­laan ase­maan ja aut­ta­ja tois­ten au­tet­ta­vak­si.

So­si­aa­li­nen me­dia on vii­me vuo­si­kym­me­nen ai­ka­na avan­nut ai­na­kin mi­nul­le uu­den­lai­sen maa­il­man, sel­lai­sen, jos­sa voi it­se va­li­ta mil­lä ta­sol­la tai mis­sä roo­lis­sa siel­lä toi­mii. Eten­kin Fa­ce­book on mo­ni­ne ulot­tu­vuuk­si­neen saa­nut oman si­jan­sa ar­jes­sa­ni. Se on avan­nut mo­nia sel­lai­sia yh­teyk­siä ja väy­liä, joi­ta oli­si muu­ten ol­lut han­ka­la tai mah­do­ton ta­voit­taa. Vam­mau­tu­mi­se­ni jäl­keen olen saa­nut pal­jon ver­tais­tu­kea sul­je­tuis­ta ver­tais­ryh­mis­tä. Fa­ce­boo­kin kaut­ta olen myös löy­tä­nyt pal­jon ajan­ta­sais­ta ja van­haa­kin tie­toa ym­pä­ri maa­il­maa, sekä hyö­dyl­lis­tä tie­toa et­tä pal­jon tur­haa­kin.

So­si­aa­li­nen me­dia tun­tuu erään­lai­sel­ta toi­sel­ta to­del­li­suu­del­ta tä­män "oi­ke­an elä­män" rin­nal­la. Tämä nä­kyy esi­mer­kik­si sii­nä, et­tä so­mes­sa luo­tu mie­li­ku­va ei vält­tä­mät­tä vas­taa täy­sin to­del­li­suut­ta tai se on vain osa to­del­li­suut­ta. Ku­vas­sa ole­va kau­nis mai­se­ma tai hie­no temp­pu ei vält­tä­mät­tä ker­ro, mil­lai­nen ti­lan­ne ku­vaa­jal­la on sil­lä het­kel­lä. Hän voi ol­la vaik­ka pyö­rä­tuo­lis­sa tai muul­la ta­val­la huo­nos­sa kun­nos­sa.

Olen ko­ke­nut Fa­ce­boo­kin myös sy­ven­tä­neen mo­nia van­ho­ja ys­tä­vyys­suh­tei­ta. Kun on Fa­ce­boo­kis­sa ”alet­tu ka­ve­rik­si” van­han ys­tä­vän tai tut­ta­van kans­sa, niin on ol­lut oi­ke­as­ti koh­da­tes­sa hy­vin help­po al­kaa jut­tu­sil­le. Näis­tä koh­taa­mi­sis­ta olen tä­nän­kin ke­sä­nä use­aan ker­taan iloin­nut.

Toi­saal­ta jos en Fa­ce­boo­kis­sa ole tul­lut koh­da­tuk­si mil­lään ta­sol­la, niin olen saat­ta­nut pois­taa jon­kun tut­ta­van ka­ve­reis­ta­ni. Tämä on joka ker­ta kir­pais­sut, mut­ta ajan mit­taan olen huo­man­nut sen hel­pot­ta­van olo­a­ni tuos­sa vir­tu­aa­li­ses­sa to­del­li­suu­des­sa. Yk­si­puo­lis­ta oman elä­män avaa­mis­ta en ole ha­lun­nut jat­kaa, jos olen huo­man­nut, et­tä tois­ta ei lain­kaan kiin­nos­ta omat asi­a­ni. Täl­lais­ta "pu­do­tus­pe­liä" en ole tot­tu­nut re­aa­lie­lä­mäs­sä to­teut­ta­maan.

Oman roo­lin tai some-iden­ti­tee­tin löy­tä­mi­nen so­si­aa­li­sen me­di­an ka­na­vil­la ei ole ai­na help­poa. Mi­ten pal­jon tai yk­si­tyis­koh­tai­sia asi­oi­ta so­mes­sa kan­nat­taa tuo­da esil­le? Mitä kaik­kea ha­lu­an pal­jas­taa omas­ta per­hees­tä­ni tai lä­hei­sis­tä­ni? Osaan­ko suo­jel­la it­se­ä­ni tai lä­hei­si­ä­ni mah­dol­li­sel­ta ikä­väl­tä pa­laut­teel­ta tai tie­don le­vit­tä­mi­sel­tä? Mi­ten pal­jon ai­kaa on jär­ke­vää käyt­tää so­si­aa­li­sen me­di­an pa­ris­sa?

Ai­ka pal­jon olen miet­ti­nyt myös sitä, mitä voin tai us­kal­lan tuo­da esiin omas­ta us­kon­nol­li­ses­ta taus­tas­ta­ni Fa­ce­boo­kis­sa tai Ins­tag­ra­mis­sa? Ai­heu­tan­ko är­ty­mys­tä jois­sa­kin ka­ve­reis­sa­ni, jos ”tyk­kään” tai ker­ron us­ko­ne­lä­mään liit­ty­vis­tä asi­ois­ta tai ta­pah­tu­mis­ta? Kos­ka us­ko on niin kes­kei­nen osa omaa elä­mää­ni, olen lo­pul­ta ko­ke­nut, et­tä voin tuo­da sitä so­si­aa­li­ses­sa me­di­as­sa esil­le, sa­moin kuin to­del­li­ses­sa ar­kie­lä­mäs­sä­kin. Sa­mal­la ta­val­la ka­ve­reil­la­ni on oi­keus ja­kaa heil­le tär­kei­tä asi­oi­ta.

Mat­teuk­sen evan­ke­liu­mis­sa ker­ro­taan, mi­ten Jee­sus sa­noi ope­tus­lap­sil­len­sa: ”Joka tun­nus­tau­tuu mi­nun omak­se­ni ih­mis­ten edes­sä, sen mi­nä­kin tun­nus­tan omak­se­ni Isä­ni edes­sä tai­vais­sa. Mut­ta joka ih­mis­ten edes­sä kiel­tää mi­nut, sen mi­nä­kin kiel­län Isä­ni edes­sä tai­vais­sa.” (Matt. 10: 32–33). Ei ole lä­hes­kään ai­na help­poa tun­nus­taa ää­neen sitä, mitä sy­dä­mes­sään ha­lu­aa us­koa ja vaa­lia. Toi­voi­sin, et­tä sai­sin ai­na­kin sil­loin roh­keut­ta vas­ta­ta, kun joku ky­syy, olen­ko us­ko­vai­nen tai ha­lu­aa tie­tää us­ko­na­si­ois­ta.

Us­ko­vai­nen saat­taa jos­kus ko­kea elä­vän­sä toi­ses­sa to­del­li­suu­des­sa tä­män maa­il­man kes­kel­lä. Mei­dän elä­män­ta­pam­me ja va­lin­tam­me voi­vat ero­ta pal­jon­kin sii­tä, mi­ten toi­set ih­mi­set elä­vät. Mo­nien voi ol­la vai­kea edes us­koa, et­tä vie­lä on ih­mi­siä, jot­ka ha­lu­a­vat elää to­dek­si Raa­ma­tun ope­tuk­set esi­mer­kik­si avi­o­lii­ton py­hyy­des­tä, al­ko­ho­lin vält­tä­mi­ses­tä tai le­po­päi­vän py­hit­tä­mi­ses­tä. Mei­dän seu­ra­me­nom­me ei­vät ole­kaan kiel­to­jen ja käs­ky­jen ju­lis­ta­mis­ta, vaan Raa­ma­tun teks­tien esil­le tuo­mis­ta ja nii­den kaut­ta elä­vän evan­ke­liu­min ju­lis­ta­mis­ta.

Se, mikä täl­le maa­il­mal­le voi näyt­täy­tyä ah­dis­ta­vi­na ra­joit­tei­na, on­kin us­ko­vai­sel­le tapa vält­tää syn­tiä ja py­syä Ju­ma­laa lä­hel­lä. Täl­lä ta­val­la elä­en saam­me ko­kea sy­vää tur­val­li­suut­ta, on­nea ja siu­naus­ta jo tääl­lä maan pääl­lä elä­es­säm­me. Us­kon kaut­ta pää­sem­me tä­män ajan jäl­keen ikui­seen iloon Ju­ma­lan luok­se. Jos jak­sam­me tätä aar­ret­ta pi­tää esil­lä, voi myös kuka ta­han­sa pääs­tä osal­li­sek­si täs­tä sa­mas­ta on­nes­ta: saa us­koa syn­nit an­teek­si ja ol­la tur­vat­tu­na ja siu­nat­tu­na. Sil­loin ei tar­vit­se pe­lä­tä mi­tään, mitä maa­il­mas­sa ta­pah­tuu. Elä­mäm­me on Ju­ma­lan kä­des­sä.