Jo­kin viik­ko sit­ten mo­nis­s­sa kou­luis­sa vie­tet­tiin ke­vät­juh­lia. Op­pi­lail­le an­net­tiin to­dis­tuk­sia ja ar­vo­sa­no­ja, joil­la ku­vat­tiin kou­lu­me­nes­tys­tä. Toi­set op­pi­laat oli­vat teh­neet kaik­ken­sa hy­vän kou­lu­me­nes­tyk­sen eteen ja ah­ke­ras­ti suo­rit­ta­neet saa­man­sa teh­tä­vät. Jot­kut op­pi­laat ei­vät syys­tä tai toi­ses­ta ol­leet pa­nos­ta­neet kou­lun­käyn­tiin ja tu­lok­set saat­toi­vat sit­ten nä­kyä to­dis­tuk­sis­sa huo­nom­pi­na ar­vo­sa­noi­na. Joil­la­kin op­pi­lail­la ter­vey­del­li­set tai muut syyt saat­toi­vat hei­ken­tää op­pi­mis­tu­lok­sia.

Ar­vo­sa­nat yleen­sä kiin­nos­ta­vat op­pi­las­ta it­se­ään sekä myös ka­ve­rei­ta ja mui­ta tut­ta­via tai su­ku­lai­sia. Hy­vät ar­vo­sa­nat saa­nut op­pi­las saa oi­keu­te­tus­ti kiit­tä­vää pa­lau­tet­ta toi­sil­ta. Hei­kom­pia ar­vo­sa­no­ja ei vält­tä­mät­tä ole niin help­poa jul­kis­taa toi­sil­le. Toi­vot­ta­vaa oli­si, et­tä ar­vi­oin­nit ei­vät oli­si la­tis­ta­mas­sa op­pi­laan jat­ko-opis­ke­lua, vaan toi­si­vat li­sää mo­ti­vaa­ti­o­ta suo­rit­taa tun­nol­li­ses­ti oma osuu­ten­sa tar­vit­ta­vis­ta teh­tä­vis­tä.

Olen miet­ti­nyt, on­ko us­ko­vai­sil­la ta­pa­na ar­vi­oi­da omaa tai tois­ten us­kon­kil­voi­tus­ta eri­lai­sil­la ar­vi­oin­neil­la tai mit­ta­reil­la? Saa­ko sil­loin pa­rem­man ar­vo­sa­nan, jos käy ah­ke­ras­ti seu­rois­sa tai kir­kos­sa ja te­kee pal­jon työ­tä? Kel­paa­ko ope­tus­lap­sen pai­kal­le ih­mi­nen, joka kai­kes­sa hil­jai­suu­des­sa ha­lu­aa kuul­la Ju­ma­lan sa­naa ja us­koa sen omal­le koh­dal­leen to­dek­si? Ke­nel­lä on val­ta ja oi­keus ar­vi­oi­da toi­sen sie­lun­ti­laa?

Täl­lais­ten ky­sy­mys­ten ää­rel­lä tun­nen ku­tis­tu­va­ni pie­nen­pie­nek­si sekä ih­mi­syy­den et­tä us­kon nä­kö­kul­mas­ta. Myön­nän, et­tä olen jos­kus mie­les­sä­ni ih­me­tel­lyt tai ar­vi­oi­nut tois­ta ih­mis­tä te­ke­mis­ten tai pu­hei­den pe­rus­teel­la. Olen miet­ti­nyt, ovat­ko jot­kut pu­heet tai teot us­kon vai syn­nin tuot­ta­mia he­del­miä. Olen kä­sit­tä­nyt niin, et­tä jos meil­lä on ai­dos­ti huo­li toi­sen ih­mi­sen sie­lun­ti­las­ta, niin meil­lä on oi­keus lä­hes­tyä ih­mis­tä ar­mol­la ja to­tuu­del­la. Olen­ko ai­na jak­sa­nut tai us­kal­ta­nut ju­tut­taa ky­seis­tä ih­mis­tä it­se­ään vai olen­ko pu­hu­nut miet­teis­tä­ni ken­ties jol­le­kin toi­sel­le ih­mi­sel­le? Näi­tä miet­ties­sä en voi an­taa it­sel­le­ni ko­vin­kaan ke­hut­ta­vaa ar­vo­sa­naa. Vie­lä vä­hem­män ke­hu­mis­ta on omas­sa us­kon­kil­voi­tuk­ses­sa.

Vam­mau­tu­mi­sen jäl­keen olen jou­tu­nut myös hen­gel­li­ses­sä mie­les­sä hy­vin pie­nen pai­kal­le, jopa elä­mä­ni pa­him­paan us­konk­rii­siin. En enää pys­ty­kään käy­mään seu­rois­sa en­ti­seen mal­liin. Ai­vo­vam­man ai­heut­ta­mien kes­kit­ty­mis­vai­keuk­sien, vä­sy­vyy­den ja so­si­aa­li­sen kuor­mit­tu­vuu­den ta­kia en ai­na jak­sa läh­teä seu­roi­hin tai käyn siel­lä vain ”yh­del­lä pu­heel­la”. Nis­ka­vam­man ai­heut­ta­mien ki­pu­jen ta­kia seu­ra­pen­kis­sä is­tu­mi­nen ei ole help­poa, eten­kään kun jou­dun va­ro­maan tois­ten seu­ra­vie­rai­den ta­hat­to­mia ”tuup­pauk­sia”, jot­ka saat­ta­vat ai­heut­taa pe­lot­ta­via oi­rei­ta. Isois­sa seu­rois­sa jou­dun usein käy­mään le­pää­mäs­sä omas­sa rau­has­sa­ni.

Seu­rois­sa käy­mi­nen ei ole ai­noa haas­te omas­sa hen­gel­li­ses­sä krii­sis­sä­ni. Ei ole help­poa huo­ma­ta ja myön­tää sitä, et­tä en pys­ty enää en­ti­seen mal­liin osal­lis­tu­maan sii­o­nin työ­hön. Sä­es­tys­vuo­rois­ta luo­pu­mi­nen on teh­nyt ki­pe­ää, sa­moin kuin keit­ti­ö­vuo­rois­ta ja eri­lai­sis­ta pit­kä­kes­toi­sis­ta teh­tä­vis­tä pois jää­mi­nen. Jos­kus ka­teel­li­se­na kat­se­len, kun vuo­ros­sa ole­vat te­ke­vät työn­sä reip­paan nä­köi­si­nä ja saa­vat myös ko­kea to­del­la kuu­lu­van­sa ko­ti­sii­o­niin. Vaik­ka tie­dän, et­tä vuo­ron osu­es­sa koh­dal­le ei ole ai­na help­po läh­teä työ­hön iloi­sel­la mie­lel­lä. Sil­ti työ­vuo­ron ai­ka­na usein saa ko­kea vir­kis­ty­vän­sä ja vah­vis­tu­van­sa yh­des­sä te­ke­mi­ses­tä.

It­se­ä­ni tar­kas­tel­les­sa­ni olen ki­puil­lut sen ky­sy­myk­sen kans­sa, et­tä kel­paan­ko enää ol­len­kaan us­ko­vais­ten jouk­koon täl­lai­se­na, rik­ki­näi­se­nä ja epäi­le­vä­nä? Mi­ten löy­dän oman paik­ka­ni tois­ten kes­kel­lä? Kel­paan­ko Ju­ma­lan edes­sä?

Täl­lai­sis­sa miet­teis­sä as­te­lin erään ker­ran seu­ra­penk­kiin, sa­lin ta­ka­o­saan. Ha­vah­duin miet­teis­tä­ni pu­heen ai­ka­na, kun pu­hu­ja sa­noi: ”Jos Jee­sus nyt tu­li­si tän­ne mei­dän kes­kel­lem­me seu­roi­hin, niin ar­vat­kaa­pa ke­nen luok­se hän en­sim­mäi­se­nä me­ni­si? Hä­nen, jol­la on sär­jet­ty mie­li ja joka tun­tee it­sen­sä hei­kok­si ja kel­vot­to­mak­si.” Hät­käh­din. Sil­mä­ni kyy­nel­tyi­vät ja mie­le­ni täyt­tyi va­lol­la. Sa­mal­la ajat­te­lin, et­tä tääl­lä seu­ra­sa­lis­sa voi ol­la mon­ta muu­ta­kin sa­mal­la ta­val­la ko­ke­vaa sa­nan­kuul­li­jaa. Seu­ra­pu­heen ai­ka­na pu­hu­ja vie­lä siu­na­si kai­kil­le kuu­li­joil­le syn­nit an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä. Oli tur­val­lis­ta us­koa nuo loh­dut­ta­vat sa­nat omal­le sy­dä­mel­le.

Mar­tal­la ja Ma­ri­al­la oli mo­lem­mil­la paik­kan­sa Jee­suk­sen seu­ras­sa. Toi­nen oli ah­ke­ra te­ke­mään ja sa­mal­la hän var­maan myös kuun­te­li Jee­suk­sen ope­tuk­sia. Toi­nen is­tui kuun­te­le­mas­sa, osal­lis­tu­mat­ta käy­tän­nön as­ka­rei­siin.

Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa on vie­lä­kin ti­laa mar­toil­le ja ma­ri­oil­le. Läh­dön het­kel­lä meil­tä ei ky­sy­tä, min­kä ver­ran olem­me teh­neet töi­tä an­sai­tak­sem­me ar­mon koh­dal­lem­me. Ai­noa, mitä ky­sy­tään, on sy­dä­men us­ko. On­ko syn­nit an­teek­si ja rau­ha Ju­ma­lan kans­sa? Sen avul­la me saam­me tur­val­li­sin mie­lin sul­kea sil­mäm­me täl­le maa­il­mal­le ja siir­tyä ajas­ta ikui­suu­teen, Ju­ma­lan luok­se