Ajelin tässä talvisena aamuna taas mutkaisia teitä pitkin tapaamaan vanhainkodissa asuvaa muistisairasta ystävääni. Olin ensin aamulla laittanut lapset kouluun ja vienyt nuorimmaisen eskariin, ja sitten palannut hetkeksi kotiin lepäämään. Oli se päivä viikosta, jolloin olin ottanut tavaksi soittaa ystävälleni ja sopia tapaamisesta.
– Huomenta! Mitä sinulle kuuluu? Miten jakselet?
– Juu ihan hyvin. Mut mä en vaan ollenkaan tiiä missä mä oon. Ehkä tää on jossain Helsingis tai Vantaal.
– No taidat olla siellä samassa paikassa kuin ennenkin. Voinko tulla käymään?
– Juu ilman muuta. Nähdään!
Näillä eväillä lähdin ajelemaan ristiriitaisin miettein. Muistelin parin vuoden takaista tutustumistamme kuntoutusjaksolla. Asuimme samalla paikkakunnalla, joten sovimme tapaavamme vielä kuntoutuksen jälkeenkin. Siitä lähtien olin lähes viikottain hakenut hänet kotoaan ja olemme menneet yhdessä syömään ja uimaan vanhusten palvelutalolle.
Viime syksynä tulikin sitten sellainen kerta, että kun menin hakemaan häntä, hän kaatui portaissa ja löi päänsä tullessaan avaamaan minulle ovea. Jouduin soittamaan ambulanssin, ja päivystyskäynnin jälkeen hänet sitten vietiin suoraan vanhainkotiin. Puheet olivat sekavia eikä hän enää yleensä tiennyt mitään ympäristöstään.
Mietin ajellessani, mitä hyötyä näistä käynneistä on. Muistaako hän lainkaan enää käyntini jälkeen, että olin siellä käynyt? Onko mitään järkeä käyttää aikaa ja voimavaroja näihin reissuihin? Havahduin ajatuksistani, kun lumiaura olikin yhtäkkiä edessäni, heitti lunta laajassa kaaressa tienvarsille ja levitti samalla suolarakeita jäiselle tielle. Siinä sitten köröttelin vähän hitaampaa tahtia loppumatkan vanhainkodin pihaan. Jätin auton parkkipaikalle ja menin sisään.
Jo kaukaa ystäväni huomasi minut ja huiskutti iloisesti. Koska oli hieno talvipäivä, lähdimme pienelle kävelylle pihamaalle, ystäväni rollaattoria työntäen. Kohentelin hieman hänen kaulahuiviaan ja pipoaan, koska kylmä viima kävi kasvoille.
– Onks toi sun autos? hän kysyi osoittaen autoani.
– Kyllä se on. Mistä tiesit?
– No mä muistin sen rekkarin. Se on jääny hyvin mun mieleen.
Hätkähdin. Ehkä hänellä jotain jää mieleen näistä tapaamisistakin. Kasvot ja rekisterikilpi ainakin. Aikamme siinä kävelimme ja ihastelimme luonnon talvista kauneutta. Lopulta hänelle tuli kylmä ja väsymys, joten menimme sisälle. Puhelimme vielä huoneessa hetken hänen painajaisistaan ja kovasta koti-ikävästään.
Olisin halunnut kertoa hänelle vielä toisestakin kodista, siitä ikuisesta. Sanat kuitenkin tarttuivat kurkkuuni, enkä saanut niitä ulos. Hänellä ei ole mitään uskonnollista taustaa, mutta kiinnostuneena hän oli aiemmin kuunnellut autossani cd-levyltä kuuluneita Siionin lauluja ja virsiä. Olin kertonut hänelle suviseurareissustamme, mutta muuta keskustelua uskonasioista ei ollut käyty.
Lähdimme kävelemään pitkää käytävää ulko-ovea kohti. Siellä hän yllättäen halasi minua lujasti sanoen:
– Kyl oli sitte kiva ku kävit! Se niin piristää mieltä.
Kyyneleitä nieleskellen menin autoon. Heikkona ja epäilevänä olin taas tullut, ja silti tunsin oloni vahvemmaksi käynnin jälkeen. Meistä oli vuosien varrella tullut hyvin läheisiä, ja tapaamiset virkistivät minuakin. Silti tuskailin mielessäni, miksi en ollut puhunut enempää elävästä uskosta. Siitä uskosta, mikä tuo iloa ja turvaa vaikeallakin matkalla ja ajallisen matkan jälkeen kantaa perille taivaan kotiin asti. Lopulta en voinut muuta kuin todeta mielessäni, että Jumalalla on omat suunnitelmansa ja aikataulunsa. Ainoastaan hän voi avata ihmisen mielen vastaanottamaan uskon lahjan.
Pitkällä, mutkaisella paluumatkallakin ehdin miettiä ja muistella monenlaista. Mieleeni nousivat elävästi aivan vuoden alussa meillä yöpyneet lähetyspuhujat. Lapsuuskodissamme oli usein ollut puhujia yötä, ja niistä vierailuista oli jäänyt hyvät muistot. Kun omat lapsemme olivat kaikki pieniä ja me vanhemmat kävimme töissä, meillä ei ollut mahdollisuutta majoittaa vierailevia puhujia. Aivan tämän vuoden alussa tulikin ensimmäistä kertaa mahdollisuus kutsua heitä kotiimme yön yli. Siinä ajassa ehdittiin hyvin keskustella monista asioista, sekä ajallisista että iankaikkisista. Jokainen lapsi ehti saada vuorollaan vieraiden huomion ja oman juttuhetken. Minua puhutteli voimakkaasti, kun toinen vieraista meiltä lähtiessään totesi:
– Jäämme muistamaan perhettänne rukouksissa. Raskaampi risti on jo kannettu.
Niin. Oma ristini ja kenenkään ihmisen ajallinen taakka ei ole niin raskas kuin Vapahtajallamme Jeesuksella, joka ei elämässään tehnyt yhtäkään pahaa tai väärää asiaa. Silti hän sai kannettavakseen koko maailman syntikuorman ja kuoli ristillä meidän pelastukseksemme. Siksi, että me saamme uskoa syntimme anteeksi ja turvata elämässämme ja kuoleman hetkellä hänen armoonsa. Näin uskoen ei kuolema ole pelottava vihollinen, vaan valoisa silta ajasta iankaikkiseen kotiin.
Kotipihalle tullessani muistin, että on taas aika alkaa valmistautua pääsiäisen viettoon. Minulla valmistelut alkavat usein kuuntelemalla ja laulamalla seuraavaa rakasta pääsiäisvirttä:
Käykäämme nyt Jerusalemiin
ja yhdessä paastotkaamme
ja Jeesusta kärsimystiellänsä
nyt nöyrästi seuratkaamme.
Käykäämme nyt Jerusalemiin.
Vaan yössä ken kestää voisi
ja Jumalan tahtoa kuunnellen
sen katkeran kalkin joisi?
Käykäämme nyt Jerusalemiin,
kun henkensä Kristus antaa.
Hän, Karitsa, kaikkien puolesta
saa tuomion yksin kantaa.
Käykäämme siis Jerusalemiin,
on ikuinen kirkkaus siellä.
Ja luoksensa kerran hän kokoaa
ne, jotka hän tunsi tiellä.
(Vk. 54)
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys