Kesäkuussa 21 vuotta sitten oli yksi elämäni merkittävimmistä päivistä. Olin puoli vuotta aikaisemmin tutustunut mieheen, jonka kanssa ystävystyimme, ihastuimme ja rakastuimme nopealla aikataululla. Rakkauden huumassa saimme seurata meille tarkoitettua ja viitoitettua tietä, luottaa Jumalan johdatukseen. Saimme viettää häitämme eräänä kesäkuun päivänä alkukesän ollessa heleimmillään. Päivä oli kaunis, kukkien ja linnunlaulun sävyttämä. Kirkkoa ja hääpaikkaa koristivat luonnonkukista solmitut köynnökset, kimput ja asetelmat. Myös morsiuskimpussani kukkivat luonnonkukat, kotipihan omenapuun kukkivista oksista sidottuna.
Joka vuosi hääpäivänä tulee selattua hääalbumia ja muisteltua tuota tärkeää juhlaa. Albumiin on kirjoitettu myös vihkitilaisuudessa kuultu Korinttolaiskirjeen 13. luvun teksti: ”Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Rakkaus ei koskaan katoa.”
Vihkitilaisuudessa pappi myös kysyi meiltä, sulhaselta ja morsiamelta, että tahdommeko rakastaa hyvinä ja pahoina päivinä aina kuolemaan asti. Kyllä me tahdoimme. Oli onnellista ja turvallista lähteä yhteiselle matkalle.
Nyt, 21 yhteisen vuoden jälkeen, mieli hiljenee ja vakavoituu noiden tekstien äärellä. Tälle yhteiselle polulle on mahtunut monia hyviä päiviä ja jaksoja, jolloin on ollut helppo osoittaa toiselle uskollisuutta ja rakkautta. Lasten odotukset ja syntymät on koettu yhdessä, toinen toistaan tukien. Myös perhearjen ilo ja vaiva on ollut yhteinen.
Yhteisiin vuosiin on mahtunut myös monia päiviä, jolloin aurinko on ollut paksun pilviverhon takana, piilossa. Silloin vastoinkäymiset ja koettelemukset ovat olleet tukahduttaa yhteisen tahtotilan ja rakkauden. Korinttolaiskirjeen kauniit sanat rakkaudesta ovat olleet täysin hukassa ja tavoittamattomissa. Noina hetkinä on tullut jopa mietittyä, kannattaako meidän enää jatkaa yhteistä matkaa. On tuntunut, että on ajauduttu umpikujaan, jossa edessä ja sivuilla on ollut paksu muuri, eikä tietä eteenpäin ole ollut näkyvissä. Silloin, epätoivon hetkellä, ei ole ollut muuta mahdollisuutta kuin hiljaa huokaista Jumalan puoleen: ”Hyvä Jumala, auta sinä meitä. Anna nöyryyttä ja voimaa antaa ja pyytää anteeksi. Näytä tie tästäkin eteenpäin.”
Joskus, kun puhutut sanat eivät ole tavoittaneet samoja taajuuksia, on tullut kirjoitettua kirje puolisolle ja kerrottua mielessä olleet ajatukset ja murheet. Siitä on voitu jatkaa puhumalla. Kun pilviverhot ovat siunauksen lämmössä alkaneet hälvetä, niin on taas ollut helppo hengittää samaa ilmaa. Armoauringon paisteessa on puolisokin uudestaan alkanut näyttää rakkaalta ja tärkeältä. Yhteinen tie on taas alkanut hahmottua eteenpäin. On helpottunut olo: Tästäkin selvittiin. Kunpa jaksaisimme yhdessä perille saakka.
Häissämme nuorten miesten kuoro lauloi vanhan virren:
”Ah, pyhä rakkaus
on side kestäväinen,
on nöyrä, hiljainen, vikoja peittäväinen,
on aina lempeä, ei kerskaa milloinkaan,
ei väsyä se voi, vaan kestää kuolemaan.
Ja aina rakkaus
myös toisen kuormaa kantaa,
ei toista syyttele, vaan kaikki anteeks antaa.
Ei pahaa muistele, ei ole katkera,
ei etsi omaansa, vaan tahtoo palvella.
Vaan heikot olemme,
oi Herra, itsessämme,
jos ei sun Henkesi vain asu tykönämme.
Siis rakkaudessa vahvista ainiaan.
Suo voimaa tielläsi yhdessä kulkemaan.
Myös kiusauksissa,
oi Herra, auta meitä
ja suojaa vaaroissa, vie aina tahtos teitä.
Ja meidän pelvossas suo täällä vaeltaa
ja kohti kulkea kotia oikeaa.”
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys