Ke­sä­kuus­sa 21 vuot­ta sit­ten oli yk­si elä­mä­ni mer­kit­tä­vim­mis­tä päi­vis­tä. Olin puo­li vuot­ta ai­kai­sem­min tu­tus­tu­nut mie­heen, jon­ka kans­sa ys­tä­vys­tyim­me, ihas­tuim­me ja ra­kas­tuim­me no­pe­al­la ai­ka­tau­lul­la. Rak­kau­den huu­mas­sa saim­me seu­ra­ta meil­le tar­koi­tet­tua ja vii­toi­tet­tua tie­tä, luot­taa Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen. Saim­me viet­tää häi­täm­me erää­nä ke­sä­kuun päi­vä­nä al­ku­ke­sän ol­les­sa he­leim­mil­lään. Päi­vä oli kau­nis, kuk­kien ja lin­nun­lau­lun sä­vyt­tä­mä. Kirk­koa ja hää­paik­kaa ko­ris­ti­vat luon­non­ku­kis­ta sol­mi­tut köyn­nök­set, kim­put ja ase­tel­mat. Myös mor­sius­kim­pus­sa­ni kuk­ki­vat luon­non­ku­kat, ko­ti­pi­han ome­na­puun kuk­ki­vis­ta ok­sis­ta si­dot­tu­na.

Joka vuo­si hää­päi­vä­nä tu­lee se­lat­tua hää­al­bu­mia ja muis­tel­tua tuo­ta tär­ke­ää juh­laa. Al­bu­miin on kir­joi­tet­tu myös vih­ki­ti­lai­suu­des­sa kuul­tu Ko­rint­to­lais­kir­jeen 13. lu­vun teks­ti: ”Rak­kaus on kär­si­väl­li­nen, rak­kaus on lem­peä. Rak­kaus ei ka­deh­di, ei kers­ku, ei pöyh­kei­le, ei käyt­täy­dy so­pi­mat­to­mas­ti, ei et­si omaa etu­aan, ei kat­ke­roi­du, ei muis­te­le kär­si­mään­sä pa­haa, ei iloit­se vää­ryy­des­tä, vaan iloit­see to­tuu­den voit­ta­es­sa. Kai­ken se kes­tää, kai­kes­sa us­koo, kai­kes­sa toi­voo, kai­ken se kär­sii. Rak­kaus ei kos­kaan ka­toa.”

Vih­ki­ti­lai­suu­des­sa pap­pi myös ky­syi meil­tä, sul­ha­sel­ta ja mor­si­a­mel­ta, et­tä tah­dom­me­ko ra­kas­taa hy­vi­nä ja pa­hoi­na päi­vi­nä ai­na kuo­le­maan as­ti. Kyl­lä me tah­doim­me. Oli on­nel­lis­ta ja tur­val­lis­ta läh­teä yh­tei­sel­le mat­kal­le.

Nyt, 21 yh­tei­sen vuo­den jäl­keen, mie­li hil­je­nee ja va­ka­voi­tuu noi­den teks­tien ää­rel­lä. Täl­le yh­tei­sel­le po­lul­le on mah­tu­nut mo­nia hy­viä päi­viä ja jak­so­ja, jol­loin on ol­lut help­po osoit­taa toi­sel­le us­kol­li­suut­ta ja rak­kaut­ta. Las­ten odo­tuk­set ja syn­ty­mät on ko­et­tu yh­des­sä, toi­nen tois­taan tu­kien. Myös per­he­ar­jen ilo ja vai­va on ol­lut yh­tei­nen.

Yh­tei­siin vuo­siin on mah­tu­nut myös mo­nia päi­viä, jol­loin au­rin­ko on ol­lut pak­sun pil­vi­ver­hon ta­ka­na, pii­los­sa. Sil­loin vas­toin­käy­mi­set ja ko­et­te­le­muk­set ovat ol­leet tu­kah­dut­taa yh­tei­sen tah­to­ti­lan ja rak­kau­den. Ko­rint­to­lais­kir­jeen kau­niit sa­nat rak­kau­des­ta ovat ol­leet täy­sin hu­kas­sa ja ta­voit­ta­mat­to­mis­sa. Noi­na het­ki­nä on tul­lut jopa mie­tit­tyä, kan­nat­taa­ko mei­dän enää jat­kaa yh­teis­tä mat­kaa. On tun­tu­nut, et­tä on ajau­dut­tu um­pi­ku­jaan, jos­sa edes­sä ja si­vuil­la on ol­lut pak­su muu­ri, ei­kä tie­tä eteen­päin ole ol­lut nä­ky­vis­sä. Sil­loin, epä­toi­von het­kel­lä, ei ole ol­lut muu­ta mah­dol­li­suut­ta kuin hil­jaa huo­kais­ta Ju­ma­lan puo­leen: ”Hyvä Ju­ma­la, au­ta sinä mei­tä. An­na nöy­ryyt­tä ja voi­maa an­taa ja pyy­tää an­teek­si. Näy­tä tie täs­tä­kin eteen­päin.”

Jos­kus, kun pu­hu­tut sa­nat ei­vät ole ta­voit­ta­neet sa­mo­ja taa­juuk­sia, on tul­lut kir­joi­tet­tua kir­je puo­li­sol­le ja ker­rot­tua mie­les­sä ol­leet aja­tuk­set ja mur­heet. Sii­tä on voi­tu jat­kaa pu­hu­mal­la. Kun pil­vi­ver­hot ovat siu­nauk­sen läm­mös­sä al­ka­neet häl­ve­tä, niin on taas ol­lut help­po hen­git­tää sa­maa il­maa. Ar­mo­au­rin­gon pais­tees­sa on puo­li­so­kin uu­des­taan al­ka­nut näyt­tää rak­kaal­ta ja tär­ke­äl­tä. Yh­tei­nen tie on taas al­ka­nut hah­mot­tua eteen­päin. On hel­pot­tu­nut olo: Täs­tä­kin sel­vit­tiin. Kun­pa jak­sai­sim­me yh­des­sä pe­ril­le saak­ka.

Häis­säm­me nuor­ten mies­ten kuo­ro lau­loi van­han vir­ren:

”Ah, pyhä rak­kaus

on side kes­tä­väi­nen,

on nöy­rä, hil­jai­nen, vi­ko­ja peit­tä­väi­nen,

on ai­na lem­peä, ei kers­kaa mil­loin­kaan,

ei vä­syä se voi, vaan kes­tää kuo­le­maan.

Ja ai­na rak­kaus

myös toi­sen kuor­maa kan­taa,

ei tois­ta syyt­te­le, vaan kaik­ki an­teeks an­taa.

Ei pa­haa muis­te­le, ei ole kat­ke­ra,

ei et­si omaan­sa, vaan tah­too pal­vel­la.

Vaan hei­kot olem­me,

oi Her­ra, it­ses­säm­me,

jos ei sun Hen­ke­si vain asu ty­kö­näm­me.

Siis rak­kau­des­sa vah­vis­ta ai­ni­aan.

Suo voi­maa tiel­lä­si yh­des­sä kul­ke­maan.

Myös kiu­sauk­sis­sa,

oi Her­ra, au­ta mei­tä

ja suo­jaa vaa­rois­sa, vie ai­na tah­tos tei­tä.

Ja mei­dän pel­vos­sas suo tääl­lä va­el­taa

ja koh­ti kul­kea ko­tia oi­ke­aa.”