Vii­me viik­koi­na oma ul­ko­puo­li­suus työ­e­lä­mäs­tä on taas mo­nes­sa yh­tey­des­sä nous­sut mie­leen ja tun­te­muk­siin. Nuo­rim­man lap­sem­me en­sim­mäi­se­nä kou­lu­päi­vä­nä saat­te­lin hän­tä kou­luun. Kou­lun pi­hal­la kävi iloi­nen hä­li­nä ja pu­heen­so­ri­na, kun lap­set aset­tui­vat oman luok­kan­sa jo­noon ja opet­ta­jat oh­jeis­ti­vat hei­tä. Las­ten men­tyä si­säl­le jäim­me vie­lä ai­kuis­ten kans­sa ju­tus­te­le­maan pi­hal­le. Moni heis­tä läh­ti kou­lun pi­hal­ta töi­hin tai opis­ke­lui­den pa­riin. Minä läh­din ko­tiin. Koti tun­tui tyh­jäl­tä ja mie­li hai­ke­al­ta.

Mi­nul­la oli päi­vä­ko­dis­sa työs­ken­nel­les­sä­ni suun­ni­tel­mia ja haa­vei­ta sii­tä, mitä ha­lu­ai­sin vie­lä opis­kel­la ja teh­dä työ­e­lä­mäs­sä. Olin jo ha­ke­nut yli­o­pis­toon jat­ko-opin­toi­hin, mut­ta siir­sin opin­to­jen aloit­ta­mis­ta tuon­nem­mak­si. Kaik­ki nämä haa­veet ha­jo­si­vat on­net­to­muu­den tul­les­sa. Piti al­kaa ra­ken­ta­maan uu­den­lais­ta asen­noi­tu­mis­ta tu­le­vai­suu­den suh­teen. Tär­keim­mäk­si ta­voit­teek­si tuli oman hei­ken­ty­neen toi­min­ta­ky­vyn yl­lä­pi­tä­mi­nen ja mah­dol­li­nen kun­tou­tu­mi­nen.

Ke­sän lop­pu­puo­lel­la ka­ve­ri­ni te­ki­vät Fa­ce­boo­kis­sa päi­vi­tyk­siä lo­man lop­pu­mi­ses­ta ja työn tai opis­ke­lun al­ka­mi­ses­ta, osa hai­ke­a­na ja osa in­nois­saan uu­sis­ta mah­dol­li­suuk­sis­ta. Minä mie­tin, mi­ten saan oman ai­ka­ni vie­tet­tyä par­haal­la mah­dol­li­sel­la ta­val­la. Kun­tou­tus­käyn­nit fy­si­o­te­ra­pi­as­sa ja neu­rop­sy­ko­lo­gi­ses­sa kun­tou­tuk­ses­sa loi­vat poh­jan viik­ko-oh­jel­maa­ni. Nii­den li­säk­si oman hen­ki­lö­koh­tai­sen avus­ta­ja­ni kans­sa so­vim­me päi­vät, mil­loin teem­me yh­des­sä eri­lai­sia as­ka­rei­ta, joi­ta en il­man apua enää pys­ty te­ke­mään. Sa­mal­la ka­pi­noin mie­les­sä­ni tätä ku­vi­o­ta. Pal­jon mie­luum­min oli­sin it­se työs­ken­te­le­mäs­sä tois­ten hy­väk­si kuin jou­tui­sin avun tar­vit­si­jak­si. Ka­pi­noin­ti ei ole aut­ta­nut, on pi­tä­nyt nöyr­tyä tä­hän. Ja sa­mal­la on pi­tä­nyt et­siä mie­le­käs­tä asen­net­ta täl­lai­seen ”slow-li­feen”, hi­taa­seen elä­mään.

Syk­syl­lä pää­sin pit­käs­tä ai­kaa nis­ka­vam­ma­kun­tou­tuk­seen Hel­sin­kiin. Tun­tui hy­väl­tä, kun sai ta­va­ta osaa­via am­mat­ti­lai­sia, jot­ka tie­si­vät hy­vin ti­lan­tee­see­ni liit­ty­vät ter­vey­del­li­set ja ta­lou­del­li­set haas­teet. He osa­si­vat näh­dä hy­my­ni taak­se kät­key­ty­vän ki­vun ja kär­si­myk­sen ja sil­ti heil­lä oli tai­toa kan­nus­taa eteen­päin. Tuli tur­val­li­nen olo. Kui­ten­kin oma hau­raus tun­tui ki­pe­äl­tä. Mik­si mi­nun pi­ti­kään me­net­tää ter­vey­te­ni? Ei­kö mi­nus­ta oli­si enem­män hyö­tyä työ­e­lä­mäs­sä?

En­sim­mäi­sen kun­tou­tus­päi­vän ta­paa­mis­ten pää­tyt­tyä me­nin kä­ve­lyl­le lä­hei­seen Kes­kus­puis­toon. Ohit­se­ni vii­let­ti ur­hei­lul­li­sia ih­mi­siä lä­hes ruuh­kak­si as­ti. Osa heis­tä juok­si, toi­set taas pyö­räi­li­vät vauh­dil­la pit­kin met­sä­tei­tä. Tois­ten vauh­tia kat­sel­les­sa­ni huo­ma­sin omien as­ke­lei­de­ni hau­rau­den. Vas­ta sit­ten tuli it­ku. En­sin yk­sit­täi­set kyy­ne­leet vie­ri­vät pos­ki­a­ni, koh­ta niil­le ei ol­lut tul­la lop­pua.

Ha­vah­duin vie­rel­tä­ni kuu­lu­vaan tsäk­sät­tä­vään ää­neen. Et­sin kat­seel­la­ni lä­hiym­pä­ris­töä ja huo­ma­sin ora­van ai­van lä­hi­ok­sal­la na­pit­ta­mas­sa mi­nua kat­seel­laan ys­tä­väl­li­ses­ti. Py­säh­dyin ja kat­se­lim­me toi­si­am­me pit­kän ai­kaa. Lo­pul­ta se huis­kaut­ti hän­tään­sä ja jat­koi mat­kaan­sa. Joku mi­nut­kin huo­ma­si tääl­lä suur­kau­pun­gin syk­kees­sä!

Kun­tou­tus­jak­son jäl­kei­se­nä vii­kon­lop­pu­na kä­vin taas Hel­sin­gis­sä, täl­lä ker­taa rau­ha­nyh­dis­tyk­sen kes­kus­te­luil­las­sa. Is­tah­din sa­lin ta­ka­o­saan nuo­rim­man lap­se­ni kans­sa ja koh­ta vie­reem­me tuli myös van­hin lap­se­ni, joka oli jo muut­ta­nut pois ko­toa. Tun­tui hy­väl­tä is­tua siel­lä yh­des­sä. Kuun­te­lim­me alus­tus­ta, joka kä­sit­te­li suh­tau­tu­mis­ta lä­him­mäi­siin ja myös pa­ko­laisk­rii­siin. Raa­ma­tun esi­merk­kien poh­jal­ta kuu­lim­me, mi­ten mei­dän on hyvä suh­tau­tua toi­siin ih­mi­siin ar­vos­ta­en ja mah­dol­li­suuk­sien mu­kaan aut­ta­en. Kes­kus­te­lu­pu­heen­vuo­rois­sa kuu­lim­me esi­merk­ke­jä sii­tä, mi­ten eri ih­mi­set oli­vat ko­ke­neet ti­lan­tei­ta, jois­sa he oli­vat koh­dan­neet muu­al­ta maa­il­mas­ta Suo­meen tul­lei­ta ih­mi­siä.

Mie­lee­ni nou­si vah­vas­ti oma muis­to­ni sil­tä ajal­ta, kun työs­ken­te­lin pää­kau­pun­ki­seu­dul­la päi­vä­ko­dis­sa, jos­sa oli pal­jon maa­han­muut­ta­ja­per­hei­den lap­sia. En kui­ten­kaan roh­jen­nut men­nä sa­lin eteen käyt­tä­mään pu­heen­vuo­roa, mut­ta voi­sin täs­sä ly­hy­es­ti ker­toa sii­tä muis­tos­ta. Sil­loi­seen työ­yh­tei­söö­ni kuu­lui suo­ma­lais­ten työ­ka­ve­rei­den li­säk­si nai­sia eri mais­ta ja eri us­kon­nol­li­sis­ta taus­tois­ta. Las­ten ol­les­sa päi­vä­le­po­het­kel­lä oli gha­na­lai­nen nai­nen yh­des­sä huo­nees­sa lu­ke­mas­sa ää­neen Raa­mat­tua ja seu­raa­vas­sa huo­nees­sa oli so­ma­li­nai­nen pi­tä­mäs­sä omaa ru­kous­het­ke­ään Mek­kaan päin ku­mar­tu­nee­na.

Meil­lä oli mo­nia mie­len­kiin­toi­sia kes­kus­te­lu­ja näi­den nais­ten kans­sa työn ohes­sa. Ky­se­lin hei­dän ta­vois­taan ja nä­ke­myk­sis­tään ja hei­tä kiin­nos­ti myös tie­tää mi­nun taus­tois­ta­ni, kun he kuu­li­vat, et­tä olin ison per­heen äi­ti ja mi­nul­la on eri­lai­nen us­ko kuin val­ta­o­sal­la suo­ma­lai­sis­ta. Jos­sain vai­hees­sa kes­kus­te­lua so­ma­li­nai­nen to­te­si, et­tä ”meil­lä­hän on mel­kein sa­man­lai­nen us­ko”. Mi­nua ih­me­tyt­ti, kos­ka it­se koin is­la­mi­nus­kon ja kris­ti­nus­kon ai­ka eri­lai­sik­si.

Ky­syin hä­nel­tä, mitä hei­dän us­kon­ton­sa opet­ti Jee­suk­ses­ta. Nai­nen vas­ta­si, et­tä Jee­sus oli pro­feet­ta Mu­ham­me­din jäl­keen seu­raa­vak­si tär­kein pro­feet­ta. Ky­syin hä­nel­tä li­säk­si: ”Mi­ten tei­dän us­kon­nos­san­ne ope­te­taan ja toi­mi­taan, jos ih­mi­nen te­kee vää­rin eli syn­tiä?” Nai­nen vas­ta­si, et­tä jos ih­mi­nen va­ras­taa, niin hän me­net­tää kä­ten­sä ja jos te­kee avi­o­ri­kok­sen, niin voi ol­la, et­tä me­net­tää myös hen­ken­sä. Ker­roin nai­sel­le, et­tä me us­kom­me Raa­ma­tun mu­kaan niin, et­tä Jee­sus oli Ju­ma­lan poi­ka ja eli koko elä­män­sä te­ke­mät­tä yh­tään syn­tiä. Hän kuo­li ris­til­lä ja so­vit­ti mei­dän syn­tim­me. Mei­dän ei tar­vit­se kuol­la syn­tiem­me täh­den, vaan saam­me Jee­suk­sen so­vi­tus­työn kaut­ta us­koa ne an­teek­si ja ol­la taas va­pai­ta. Nai­nen kuun­te­li ih­meis­sään.

Jat­koin kes­kus­te­lua ky­sy­mäl­lä, mi­ten heil­lä ope­te­taan avi­o­lii­tos­ta. Nai­nen vas­ta­si, et­tä mie­hel­lä voi ol­la 1-4 vai­moa, mut­ta nai­sel­la voi ol­la vain yk­si avi­o­mies. Ker­roin, et­tä Raa­ma­tun ope­tuk­sen mu­kaan, kun mies ja nai­nen avi­oi­tu­vat, niin he ovat yh­des­sä kuo­le­maan as­ti. Mie­hel­lä on vain yk­si vai­mo ja nai­sel­la vain yk­si mies. Nai­nen oli en­tis­tä häm­mäs­ty­neem­pi. Hän to­te­si: ”Kyl­lä teil­lä on hyvä us­ko!”

Kes­kus­te­luil­las­sa nuo muis­tot työ­e­lä­mäs­tä nou­si­vat voi­mak­kaas­ti mie­lee­ni. Tuli kii­tol­li­nen mie­li men­neis­tä ko­ke­muk­sis­ta. Ko­ti­mat­kal­la mie­tin, et­tä elä­mä­ni on sit­ten­kin ol­lut ai­ka ri­kas­ta eri­lai­si­ne vai­hei­neen ja koh­taa­mi­si­neen. Päi­vä­ko­ti­työs­sä pää­sin ja­ka­maan hy­vin lä­hel­tä eri­lais­ten ih­mis­ten ja per­hei­den ar­kea. Eh­kä voin nii­tä ko­ke­muk­sia vie­lä jos­sain vai­hees­sa hyö­dyn­tää esi­mer­kik­si va­paa­eh­tois­työn puit­teis­sa.

Jäin vie­lä miet­ti­mään si­tä­kin, mi­ten voi­ma­kas­ta ys­tä­vyyt­tä ja yh­teen­kuu­lu­vuut­ta sain ko­kea näi­den muu­al­ta Suo­meen tul­lei­den nais­ten kans­sa. Ku­kaan ei ol­lut tois­ta pa­rem­pi tai huo­nom­pi, vaan kai­kil­la oli jo­tain an­net­ta­vaa yh­des­sä­o­loon ja yh­tei­siin kes­kus­te­lui­hin. Saim­me ol­la lä­him­mäi­siä toi­sil­lem­me, vaik­ka meil­lä oli eri­lai­nen us­ko.

Ko­tiin pa­la­tes­sa­ni tun­sin kii­tol­li­suut­ta sii­tä, et­tä saan täl­lai­se­na heik­ko­na­kin kuu­lua tä­hän Ju­ma­lan las­ten jouk­koon. Vaik­ka Ju­ma­la on ko­e­tel­lut mi­nua ja per­het­tä­ni mo­nel­la ta­val­la, niin sil­ti olem­me saa­neet ko­kea myös Ju­ma­lan siu­naus­ta elä­mäs­säm­me. Mo­nes­ti vai­ke­a­na ja ah­dis­ta­va­na het­ke­nä olen tun­te­nut Ju­ma­lan läs­nä­o­lon ja loh­du­tuk­sen. Hän oh­jaa elä­määm­me ja nä­kee as­ke­leem­me syn­ty­mäs­täm­me ai­van elä­mäm­me lop­puun saak­ka. Hän tie­tää, mik­si mi­nun­kin on pi­tä­nyt nämä vai­heet ko­kea ja ras­kaat as­ke­leet kul­kea. Eh­kä mi­nun elä­mäl­lä­ni on joku muu tar­koi­tus kuin työ­e­lä­män haas­teet ja suo­ri­tuk­set. Kun­pa osai­sin sii­tä­kin kiit­tää ja iloi­ta. Elä­män lah­jas­ta.