Viime lauantaina vietettiin pyhäinpäivää, jolloin hiljennyttiin poismenneiden läheisten muistamisen äärelle. Sen toivon äärelle, minkä usko antaa myös elämän päättymisen hetkellä. Syntymä ja kuolema. Mistä tulemme ja minne olemme menossa? Missä ovat ne kaikki rakkaat, jotka ovat jo siirtyneet ajasta ikuisuuteen? Mikä minua odottaa tämän ajan jälkeen?
Kävin taas viivähtämässä merenrannalla, siellä, missä karut kalliot käkkyräisine mäntyineen kohtaavat meren aallot ja kaukana siintävän horisontin. Tänäänkin, kuten jokaisella kerralla mennessäni meren rantaan, keskityin matkalla tiiviisti katsomaan turvallisia astumakohtia, etten kompastuisi ja kaatuisi. Tunsin todella eläväni, kun jalkani ottivat tuntumaa maaperään ja korkealla pääni päällä kaartui syvänsininen taivas. Kun pääsin rantaan, katseeni hakeutui heti horisonttia kohti, sinne, missä meri ja taivas kohtaavat. Tänäänkin, kuten jokaisella aiemmallakin kerralla horisonttia katsellessani, mieleni hiljentyi miettimään ikuisuutta. Mietin sitä näkymätöntä rajaa, kun ihminen jättää ajallisen ja siirtyy ajan rajan toiselle puolelle.
Olen kokenut jotain samaa aivan pohjoisessa, siellä, missä tunturien laet ja poukamat seuraavat toisiaan aivan silmänkantamattomiin. Tunturin laella, kuten meren äärelläkin, tunnen oman pienuuteni ja Jumalan suuruuden. Tunnen olevani pikkuriikkinen osa elämän kiertokulkua. Tunturijonot muistuttavat minua miljoonista ja miljoonista vuosista, jotka ovat olleet minua ennen. Ja tuntureitakin ennen. Se kohta, missä kaukaisinkin tunturi kohtaa taivaan, muistuttaa minua ikuisuudesta; ajasta ennen syntymää, elämästä ja kuoleman jälkeisestä ajasta. Sellaisena hetkenä unohdan kaiken ajallisen murheen ja vaivan, ja mieleni tyyntyy. Tunnen olevani lähellä Jumalaa.
Psalmien kirjassa 90 kerrotaan kauniisti ihmiselämän lyhyydestä ja Jumalan ikuisuudesta: ”Herra, sinä olet meidän turvamme polvesta polveen. Jo ennen kuin maa ja maanpiiri saivat alkunsa, sinä olit. Jumala, ajasta aikaan sinä olet. Sinä annat ihmisten tulla maaksi jälleen ja sanot: ”Palatkaa tomuun, Aadamin lapset.” Tuhat vuotta on sinulle kuin yksi päivä, kuin eilinen päivä, mailleen mennyt, kuin öinen vartiohetki. Me katoamme kuin uni aamun tullen, kuin ruoho, joka hetken kukoistaa, joka vielä aamulla viheriöi mutta illaksi kuivuu ja kuihtuu pois.” (Ps 90:1–6.)
Viime viikolla koululaisemme kyselivät, mitä he voisivat pukea koulun halloween-päivänä ylleen. Hetkinen. Pyhäinpäivän aatto ja halloween-juhla? Harmistuin. En kuitenkaan halunnut aiheuttaa lapsille pahaa mieltä ”tiukkapipoisuudellani” ja kieltää heiltä koulun juhlaan osallistumista. Silti minun oli hyvin vaikea alkaa miettimään kammottavia asuja, vaikka halloweenin juhliminen tapahtuikin leikin varjolla. Olen aina vierastanut juhlista eniten juuri halloweenia. Olen usein sanonutkin lapsille, että en yhtään pidä tuollaisesta juhlinnasta, ja vieläpä pyhäinpäivän aikaan.
Olen kovasti miettinyt, miksi niin monet ihmiset haluavat tuollaista ”kammojuhlaa” viettää, ja juuri pyhäinpäivän alla? Voiko olla kysymys siitä, että kuolemaa ei uskalleta tai haluta hiljentyä ajattelemaan? Onko oma tai läheisen tuleva kuolema liian kipeä ja pelottava asia käsiteltäväksi? Samalla tunnen tuskaa niiden lasten ja aikuisten puolesta, jotka ovat halloweenin juhlinnan aikaan keskellä suruprosessia. Miten he kokevat tällaisen irrottelun, kun rakkaan läheisen elämän ja kuoleman muistot ovat vielä kipeänä mielessä? Kunpa mahdollisimman moni uskaltaisi hiljentyä ja pysähtyä. Antaa surun ja pelonkin vallata mielen. Antaa tunteille tilaa. Jospa se voisi auttaa löytämään tien kohti levollisempaa olotilaa.
Psalmissa 90 sanotaan vielä: ”Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen” (Ps. 90:12). ”Ravitse meitä armollasi joka aamu, niin voimme iloita elämämme päivistä” (Ps. 90:14). Hautakynttilän värisevää liekkiä katsoessamme voimme muistella rakkaita läheisiämme. Uskoa ja rukoilla, että kerran saisimme nähdä toisemme Jumalan luona, kiittäjien joukossa.
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys