Vii­me lau­an­tai­na vie­tet­tiin py­häin­päi­vää, jol­loin hil­jen­nyt­tiin pois­men­nei­den lä­heis­ten muis­ta­mi­sen ää­rel­le. Sen toi­von ää­rel­le, min­kä us­ko an­taa myös elä­män päät­ty­mi­sen het­kel­lä. Syn­ty­mä ja kuo­le­ma. Mis­tä tu­lem­me ja min­ne olem­me me­nos­sa? Mis­sä ovat ne kaik­ki rak­kaat, jot­ka ovat jo siir­ty­neet ajas­ta ikui­suu­teen? Mikä mi­nua odot­taa tä­män ajan jäl­keen?

Kä­vin taas vii­väh­tä­mäs­sä me­ren­ran­nal­la, siel­lä, mis­sä ka­rut kal­li­ot käk­ky­räi­si­ne män­tyi­neen koh­taa­vat me­ren aal­lot ja kau­ka­na siin­tä­vän ho­ri­son­tin. Tä­nään­kin, ku­ten jo­kai­sel­la ker­ral­la men­nes­sä­ni me­ren ran­taan, kes­ki­tyin mat­kal­la tii­viis­ti kat­so­maan tur­val­li­sia as­tu­ma­koh­tia, et­ten kom­pas­tui­si ja kaa­tui­si. Tun­sin to­del­la elä­vä­ni, kun jal­ka­ni ot­ti­vat tun­tu­maa maa­pe­rään ja kor­ke­al­la pää­ni pääl­lä kaar­tui sy­vän­si­ni­nen tai­vas. Kun pää­sin ran­taan, kat­see­ni ha­keu­tui heti ho­ri­sont­tia koh­ti, sin­ne, mis­sä meri ja tai­vas koh­taa­vat. Tä­nään­kin, ku­ten jo­kai­sel­la ai­em­mal­la­kin ker­ral­la ho­ri­sont­tia kat­sel­les­sa­ni, mie­le­ni hil­jen­tyi miet­ti­mään ikui­suut­ta. Mie­tin sitä nä­ky­mä­tön­tä ra­jaa, kun ih­mi­nen jät­tää ajal­li­sen ja siir­tyy ajan ra­jan toi­sel­le puo­lel­le.

Olen ko­ke­nut jo­tain sa­maa ai­van poh­joi­ses­sa, siel­lä, mis­sä tun­tu­rien laet ja pou­ka­mat seu­raa­vat toi­si­aan ai­van sil­män­kan­ta­mat­to­miin. Tun­tu­rin la­el­la, ku­ten me­ren ää­rel­lä­kin, tun­nen oman pie­nuu­te­ni ja Ju­ma­lan suu­ruu­den. Tun­nen ole­va­ni pik­ku­riik­ki­nen osa elä­män kier­to­kul­kua. Tun­tu­ri­jo­not muis­tut­ta­vat mi­nua mil­joo­nis­ta ja mil­joo­nis­ta vuo­sis­ta, jot­ka ovat ol­leet mi­nua en­nen. Ja tun­tu­rei­ta­kin en­nen. Se koh­ta, mis­sä kau­kai­sin­kin tun­tu­ri koh­taa tai­vaan, muis­tut­taa mi­nua ikui­suu­des­ta; ajas­ta en­nen syn­ty­mää, elä­mäs­tä ja kuo­le­man jäl­kei­ses­tä ajas­ta. Sel­lai­se­na het­ke­nä unoh­dan kai­ken ajal­li­sen mur­heen ja vai­van, ja mie­le­ni tyyn­tyy. Tun­nen ole­va­ni lä­hel­lä Ju­ma­laa.

Psal­mien kir­jas­sa 90 ker­ro­taan kau­niis­ti ih­mi­se­lä­män ly­hyy­des­tä ja Ju­ma­lan ikui­suu­des­ta: ”Her­ra, sinä olet mei­dän tur­vam­me pol­ves­ta pol­veen. Jo en­nen kuin maa ja maan­pii­ri sai­vat al­kun­sa, sinä olit. Ju­ma­la, ajas­ta ai­kaan sinä olet. Sinä an­nat ih­mis­ten tul­la maak­si jäl­leen ja sa­not: ”Pa­lat­kaa to­muun, Aa­da­min lap­set.” Tu­hat vuot­ta on si­nul­le kuin yk­si päi­vä, kuin ei­li­nen päi­vä, mail­leen men­nyt, kuin öi­nen var­ti­o­het­ki. Me ka­to­am­me kuin uni aa­mun tul­len, kuin ruo­ho, joka het­ken ku­kois­taa, joka vie­lä aa­mul­la vi­he­ri­öi mut­ta il­lak­si kui­vuu ja kuih­tuu pois.” (Ps 90:1–6.)

Vii­me vii­kol­la kou­lu­lai­sem­me ky­se­li­vät, mitä he voi­si­vat pu­kea kou­lun hal­lo­ween-päi­vä­nä yl­leen. Het­ki­nen. Py­häin­päi­vän aat­to ja hal­lo­ween-juh­la? Har­mis­tuin. En kui­ten­kaan ha­lun­nut ai­heut­taa lap­sil­le pa­haa miel­tä ”tiuk­ka­pi­poi­suu­del­la­ni” ja kiel­tää heil­tä kou­lun juh­laan osal­lis­tu­mis­ta. Sil­ti mi­nun oli hy­vin vai­kea al­kaa miet­ti­mään kam­mot­ta­via asu­ja, vaik­ka hal­lo­wee­nin juh­li­mi­nen ta­pah­tui­kin lei­kin var­jol­la. Olen ai­na vie­ras­ta­nut juh­lis­ta eni­ten juu­ri hal­lo­wee­nia. Olen usein sa­no­nut­kin lap­sil­le, et­tä en yh­tään pidä tuol­lai­ses­ta juh­lin­nas­ta, ja vie­lä­pä py­häin­päi­vän ai­kaan.

Olen ko­vas­ti miet­ti­nyt, mik­si niin mo­net ih­mi­set ha­lu­a­vat tuol­lais­ta ”kam­mo­juh­laa” viet­tää, ja juu­ri py­häin­päi­vän al­la? Voi­ko ol­la ky­sy­mys sii­tä, et­tä kuo­le­maa ei us­kal­le­ta tai ha­lu­ta hil­jen­tyä ajat­te­le­maan? On­ko oma tai lä­hei­sen tu­le­va kuo­le­ma lii­an ki­peä ja pe­lot­ta­va asia kä­si­tel­tä­väk­si? Sa­mal­la tun­nen tus­kaa nii­den las­ten ja ai­kuis­ten puo­les­ta, jot­ka ovat hal­lo­wee­nin juh­lin­nan ai­kaan kes­kel­lä su­rup­ro­ses­sia. Mi­ten he ko­ke­vat täl­lai­sen ir­rot­te­lun, kun rak­kaan lä­hei­sen elä­män ja kuo­le­man muis­tot ovat vie­lä ki­pe­ä­nä mie­les­sä? Kun­pa mah­dol­li­sim­man moni us­kal­tai­si hil­jen­tyä ja py­säh­tyä. An­taa su­run ja pe­lon­kin val­la­ta mie­len. An­taa tun­teil­le ti­laa. Jos­pa se voi­si aut­taa löy­tä­mään tien koh­ti le­vol­li­sem­paa olo­ti­laa.

Psal­mis­sa 90 sa­no­taan vie­lä: ”Ope­ta meil­le, mi­ten ly­hyt on ai­kam­me, et­tä sai­sim­me vii­saan sy­dä­men” (Ps. 90:12). ”Ra­vit­se mei­tä ar­mol­la­si joka aa­mu, niin voim­me iloi­ta elä­mäm­me päi­vis­tä” (Ps. 90:14). Hau­ta­kynt­ti­län vä­ri­se­vää liek­kiä kat­so­es­sam­me voim­me muis­tel­la rak­kai­ta lä­hei­si­äm­me. Us­koa ja ru­koil­la, et­tä ker­ran sai­sim­me näh­dä toi­sem­me Ju­ma­lan luo­na, kiit­tä­jien jou­kos­sa.