Saimme juuri viettää sydänkesän juhlaa ja Johannes Kastajan muistojuhlaa, juhannusta. Vuosi sitten jouduin sairastelun takia viettämään juhannuksen lähes yksin, kun mies ja lapset olivat juhannusseuroissa ja sukuloimassa. Sitä suurempi ilo oli tällä kertaa päästä juhannusaattona Maitoisten juhannusseuroihin.
Maitoisten leirikeskuksen alueelle oli kerääntynyt paljon seuravieraita eri puolelta eteläistä Suomea ja kauempaakin. Kaukaisimmat tuntemani seuravieraat olivat serkkuni perhe Rovaniemeltä. Oli mieltä ilahduttavaa käydä keskusteluja ystävien, sukulaisten ja tuttavien kanssa seurapuheiden ja laulamisen lomassa.
Kaikkein pysäyttävin kohtaaminen tuli iltamyöhällä ”seurateltassa”, puhujankorokkeen eteen pystytetyn suojakatoksen alla. Istahdimme hyvissä ajoin ennen illan alustuspuheenvuoron alkamista viimeisen penkkirivin reunalle, erään lapsiperheen taakse. Seurailin hiljakseen perheen leppoisaa hääräilyä illan hämärtyessä. Katseeni pysähtyi useaan kertaan pieneen poikaan, perheen nuorimmaiseen. Pojan kirkas katse ja iloinen hymy tuntuivat heijastavan hyvää tuulta ympärilleen.
– Onpa pienellä kirkas katse, vaikka on näin myöhä, totesin perheen äidille.
– Niin, äiti vastasi.
Hetken kuluttua hän jatkoi:
– Ja tästä lapsesta sanottiin raskausaikana, että on tulossa vaikeasti vammainen lapsi.
Jatkoimme jutustelua ja äiti kertoi, että heitä oli varoitettu vauvan vammaisuudesta ja kehotettu miettimään jopa aborttia. Siihen he eivät olleet kuitenkaan halunneet ryhtyä. Kun lapsi sitten syntyi, oli kätilö puhjennut itkuun:
– Tämähän on terve lapsi!
Tässä vaiheessa myös minun silmäni kyyneltyivät ja ihoni meni aivan ”kananlihalle”. Pieni lapsi jatkoi iloista puuhasteluaan vieressä autuaan tietämättömänä aikuisten keskusteluista.
Eräs lääkäri oli todennut vauvan vanhemmille, että ”nykyään luotetaan liikaa koneisiin”. Niin, koneet ja laitteet voivat olla hyvä apuväline monenlaisissa asioissa, mutta pelkästään niiden varaan ei varmaankaan kannata ratkaisujaan perustaa näin suurissa kysymyksissä. Mietimme äidin kanssa myös, että kyllähän lapsi olisi ollut toivottu ja rakastettu vammaisenakin. Tunnen monia perheitä, joissa perheen down-lapsi tai muuten erilainen lapsi onkin juuri se, joka tuo paljon iloa perheeseen, työn ja vaivan lisäksi. Tämän pojan äiti totesi, että kyllä usein väsymyksen hetkellä tulee mietittyä tämän lapsen elämän lähtökohtia. Silloin tulee kiitollinen mieli.
Kuuntelin alustuspuheenvuoroa hajamielisenä ja monissa mietteissä. En jaksanut koko ajan keskittyä siihen, mutta havahduin, kun puhuja muistutti profeetta Jeremian kirjan sanoista: ”Sillä minä tunnen ajatukseni, jotka minulla on teitä kohtaan, sanoo Herra: rauhan eikä turmion ajatukset; minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” Puhuja muistutti, että tänä vaikeana maailmanaikanakin saamme olla luottavaisella mielellä, kun meillä on turvana ikiaikojen Jumala.
Alustuksen loppuvaiheessa tuo pieni poikakin väsähti ja itkeskeli. Kohta pojan ympärille kerääntyikin lauma hänelle tuttuja isoja poikia, jotka kilvan jututtivat ja tarjoilivat karkkia hänelle. Jälleen poika hymyili aurinkoisesti ja koko porukka näytti hyväntuuliselta. Vilkaisimme äidin kanssa toisiamme ja hymyilimme, kyyneleet silmissä.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys