Saim­me juu­ri viet­tää sy­dän­ke­sän juh­laa ja Jo­han­nes Kas­ta­jan muis­to­juh­laa, ju­han­nus­ta. Vuo­si sit­ten jou­duin sai­ras­te­lun ta­kia viet­tä­mään ju­han­nuk­sen lä­hes yk­sin, kun mies ja lap­set oli­vat ju­han­nus­seu­rois­sa ja su­ku­loi­mas­sa. Sitä suu­rem­pi ilo oli täl­lä ker­taa pääs­tä ju­han­nu­saat­to­na Mai­tois­ten ju­han­nus­seu­roi­hin.

Mai­tois­ten lei­ri­kes­kuk­sen alu­eel­le oli ke­rään­ty­nyt pal­jon seu­ra­vie­rai­ta eri puo­lel­ta ete­läis­tä Suo­mea ja kau­em­paa­kin. Kau­kai­sim­mat tun­te­ma­ni seu­ra­vie­raat oli­vat serk­ku­ni per­he Ro­va­nie­mel­tä. Oli miel­tä ilah­dut­ta­vaa käy­dä kes­kus­te­lu­ja ys­tä­vien, su­ku­lais­ten ja tut­ta­vien kans­sa seu­ra­pu­hei­den ja lau­la­mi­sen lo­mas­sa.

Kaik­kein py­säyt­tä­vin koh­taa­mi­nen tuli il­ta­myö­häl­lä ”seu­ra­tel­tas­sa”, pu­hu­jan­ko­rok­keen eteen pys­ty­te­tyn suo­ja­ka­tok­sen al­la. Is­tah­dim­me hy­vis­sä ajoin en­nen il­lan alus­tus­pu­heen­vuo­ron al­ka­mis­ta vii­mei­sen penk­ki­ri­vin reu­nal­le, erään lap­si­per­heen taak­se. Seu­rai­lin hil­jak­seen per­heen lep­poi­saa hää­räi­lyä il­lan hä­mär­ty­es­sä. Kat­see­ni py­säh­tyi use­aan ker­taan pie­neen poi­kaan, per­heen nuo­rim­mai­seen. Po­jan kir­kas kat­se ja iloi­nen hymy tun­tui­vat hei­jas­ta­van hy­vää tuul­ta ym­pä­ril­leen.

– On­pa pie­nel­lä kir­kas kat­se, vaik­ka on näin myö­hä, to­te­sin per­heen äi­dil­le.

– Niin, äi­ti vas­ta­si.

Het­ken ku­lut­tua hän jat­koi:

– Ja täs­tä lap­ses­ta sa­not­tiin ras­kau­sai­ka­na, et­tä on tu­los­sa vai­ke­as­ti vam­mai­nen lap­si.

Jat­koim­me ju­tus­te­lua ja äi­ti ker­toi, et­tä hei­tä oli va­roi­tet­tu vau­van vam­mai­suu­des­ta ja ke­ho­tet­tu miet­ti­mään jopa abort­tia. Sii­hen he ei­vät ol­leet kui­ten­kaan ha­lun­neet ryh­tyä. Kun lap­si sit­ten syn­tyi, oli kä­ti­lö puh­jen­nut it­kuun:

– Tä­mä­hän on ter­ve lap­si!

Täs­sä vai­hees­sa myös mi­nun sil­mä­ni kyy­nel­tyi­vät ja iho­ni meni ai­van ”ka­nan­li­hal­le”. Pie­ni lap­si jat­koi ilois­ta puu­has­te­lu­aan vie­res­sä au­tu­aan tie­tä­mät­tö­mä­nä ai­kuis­ten kes­kus­te­luis­ta.

Eräs lää­kä­ri oli to­den­nut vau­van van­hem­mil­le, et­tä ”ny­ky­ään luo­te­taan lii­kaa ko­nei­siin”. Niin, ko­neet ja lait­teet voi­vat ol­la hyvä apu­vä­li­ne mo­nen­lai­sis­sa asi­ois­sa, mut­ta pel­käs­tään nii­den va­raan ei var­maan­kaan kan­na­ta rat­kai­su­jaan pe­rus­taa näin suu­ris­sa ky­sy­myk­sis­sä. Mie­tim­me äi­din kans­sa myös, et­tä kyl­lä­hän lap­si oli­si ol­lut toi­vot­tu ja ra­kas­tet­tu vam­mai­se­na­kin. Tun­nen mo­nia per­hei­tä, jois­sa per­heen down-lap­si tai muu­ten eri­lai­nen lap­si on­kin juu­ri se, joka tuo pal­jon iloa per­hee­seen, työn ja vai­van li­säk­si. Tä­män po­jan äi­ti to­te­si, et­tä kyl­lä usein vä­sy­myk­sen het­kel­lä tu­lee mie­tit­tyä tä­män lap­sen elä­män läh­tö­koh­tia. Sil­loin tu­lee kii­tol­li­nen mie­li.

Kuun­te­lin alus­tus­pu­heen­vuo­roa ha­ja­mie­li­se­nä ja mo­nis­sa miet­teis­sä. En jak­sa­nut koko ajan kes­kit­tyä sii­hen, mut­ta ha­vah­duin, kun pu­hu­ja muis­tut­ti pro­feet­ta Je­re­mi­an kir­jan sa­nois­ta: ”Sil­lä minä tun­nen aja­tuk­se­ni, jot­ka mi­nul­la on tei­tä koh­taan, sa­noo Her­ra: rau­han ei­kä tur­mi­on aja­tuk­set; minä an­nan teil­le tu­le­vai­suu­den ja toi­von.” Pu­hu­ja muis­tut­ti, et­tä tänä vai­ke­a­na maa­il­ma­nai­ka­na­kin saam­me ol­la luot­ta­vai­sel­la mie­lel­lä, kun meil­lä on tur­va­na iki­ai­ko­jen Ju­ma­la.

Alus­tuk­sen lop­pu­vai­hees­sa tuo pie­ni poi­ka­kin vä­säh­ti ja it­kes­ke­li. Koh­ta po­jan ym­pä­ril­le ke­rään­tyi­kin lau­ma hä­nel­le tut­tu­ja iso­ja poi­kia, jot­ka kil­van ju­tut­ti­vat ja tar­joi­li­vat kark­kia hä­nel­le. Jäl­leen poi­ka hy­myi­li au­rin­koi­ses­ti ja koko po­ruk­ka näyt­ti hy­vän­tuu­li­sel­ta. Vil­kai­sim­me äi­din kans­sa toi­si­am­me ja hy­myi­lim­me, kyy­ne­leet sil­mis­sä.