Se is­ki taas, niin kuin joka syk­sy on­net­to­muu­den jäl­keen. Se tuli taas sil­loin, kun lap­set läh­ti­vät ke­sä­lo­man jäl­keen kou­luun ja mie­he­ni työn pa­riin. Luu­lin, et­tä seit­se­mäs­sä vuo­des­sa mie­li jo ta­saan­tui­si ja al­kai­sin so­peu­tua elä­mään työ­ky­vyt­tö­mä­nä. Mut­ta taas tuli tun­ne­myrs­ky, joka kävi ar­vaa­mat­ta kimp­puu­ni taas sil­loin, kun huo­ma­sin ole­va­ni yk­sin hil­jai­ses­sa ko­dis­sa. Tyh­jyys. Mi­tät­tö­myy­den tun­ne. Ul­ko­puo­li­suus. Hau­raus. Tun­tui, et­tä lä­hes kai­kil­la muil­la on mah­dol­li­suus ede­tä opin­nois­saan ja ural­laan mut­ta ei mi­nul­la. Ki­pe­ät ky­sy­myk­set nou­si­vat mie­leen: On­ko elä­mäl­lä­ni mi­tään mer­ki­tys­tä? Mi­nul­la voi­si ol­la vie­lä pa­ri­kym­men­tä vuot­ta työ­e­lä­mää edes­sä­ni, mik­si on­net­to­muu­den piti sat­tua ja ha­jot­taa suun­ni­tel­mat?

Hil­jai­seen ko­tiin jää­ty­ä­ni is­tuin no­ja­tuo­liin ja an­noin it­kun tul­la. Tu­le­vat päi­vät ja vuo­det näyt­ti­vät har­mail­ta ja tyh­jil­tä, elä­mä mer­ki­tyk­set­tö­mäl­tä. Mie­tin ta­ka­vuo­sien haa­vei­ta­ni työs­tä, jos­sa voi­sin ol­la hyö­dyk­si mah­dol­li­sim­man mo­nil­le ih­mi­sil­le. Mie­tin opis­ke­lu­vaih­to­eh­to­ja, joi­ta olin en­nen on­net­to­muut­ta kaa­vail­lut. Mie­tin tätä het­keä ja kaik­kia tu­le­via vuo­sia, kun ha­lu­ai­sin vie­lä to­teut­taa it­se­ä­ni työ­e­lä­mäs­sä. Ne kaik­ki oli­vat on­net­to­muu­den myö­tä kui­ten­kin va­lu­neet het­kes­sä tyh­jiin.

Kat­se­lin ko­to­na ym­pä­ril­le­ni ja huo­ma­sin asi­oi­ta, jot­ka pi­täi­si saa­da teh­tyä. Jo­ten­kin ar­ki­set as­ka­reet tun­tui­vat tur­haut­ta­vil­ta, en­kä saa­nut niis­tä otet­ta. Mitä jol­la­kin tis­kien lait­ta­mi­sel­la ja ko­din sii­vo­a­mi­sel­la on mer­ki­tys­tä täl­le yh­teis­kun­nal­le? En ha­lun­nut jää­dä ko­tiin näi­tä miet­ti­mään, vaan nap­pa­sin kä­si­lau­kun ja ta­kin mu­kaa­ni ja läh­din käy­mään kau­pun­gis­sa.

Olo­a­ni ei hel­pot­ta­nut kau­pun­gil­la ol­les­sa­ni yh­tään se, et­tä en pys­ty­nyt kan­ta­maan eräs­tä pai­na­vaa laa­tik­koa au­too­ni, vaan jou­duin pyy­tä­mään tun­te­mat­to­mal­ta ih­mi­sel­tä apua sen kan­ta­mi­seen. Hän oli tosi ys­tä­väl­li­nen ja aut­toi mie­lel­lään. Kiit­te­lin hän­tä, mut­ta au­toon jää­des­sä­ni it­ku tuli uu­des­taan. En pys­ty edes tä­hän, vaan jou­dun tur­vau­tu­maan tois­ten apuun. Mi­nä­hän ha­lu­ai­sin ol­la aut­ta­mas­sa toi­sia!

Lai­toin ko­ti­mat­kal­la au­tos­sa kuu­lu­maan Sii­o­nin lau­lu­ja. ”Ju­ma­lan rau­haa rin­nas­san­sa ken kan­taa maas­sa kuo­le­man, on on­nel­li­nen kul­keis­san­sa maan vie­raan poik­ki tai­vaa­seen.” Mie­len myrs­ky al­koi mu­sii­kin myö­tä tyyn­tyä ja nä­kö­a­la kir­kas­tua. Tämä ajal­li­nen mat­ka tun­tui yh­täk­kiä ai­ka vä­hä­pä­töi­sel­tä sen rin­nal­la, mitä on edes­sä­päin tä­män ajan jäl­keen. Asi­oi­den mit­ta­suh­teet al­koi­vat muo­tou­tua uu­del­leen. Sa­mal­la ha­vah­duin taas ker­ran myös iloon sii­tä, et­tä vie­lä saan tä­män­kin päi­vän elää ja ko­kea.