Löysin tuon otsikkona olevan lauseen päiväkirjastani, jota olin kirjoittanut parikymppisenä nuorena naisena. Silloiset kipuni taisivat liittyä enimmäkseen epävarmuuteen tulevasta: löydänkö puolisoa, saanko perhettä, mistä löydän työ- ja asuinpaikan. Oli monenlaista epävarmuutta, joka aiheutti mielen kipuilua. Silloin en vielä tiennyt, että tulen palaamaan tuohon rukoukseen "älä anna kivun kasvaa toivoa suuremmaksi" paljon myöhemmin, toisenlaisen kivun keskellä. Silloin, kun puoliso, perhe, työ- ja asuinpaikka ovat jo löytyneet ja vakiintuneet.
Sinä syksynä, jona onnettomuus tapahtui, olin myös kipuillut mielessäni. Oli monenlaisia, ahdistaviakin asioita lähipiirissä, jotka tuottivat jäytävää kipua. Oli kuormitusta töiden, miehen opiskelujen, kasvavien lasten kanssa arjen pyörityksessä. Oli myös iloa, mutta se oli hetkellisesti jäänyt vähemmälle huomiolle. Jälkeenpäin olen miettinyt, päästikö Taivaan Isä minut "vapaalle" tapaturman kautta? Päästi irti suorittamisen oravanpyörästä? Enää ei tarvinnut nousta joka aamu viemään lapsia päiväkotiin, rientämään töihin ja illalla väsyneenä kotiin. Sille vapaudelle on kuitenkin ollut kallis hinta: pysyvä vammautuminen ja sen myötä jatkuvat fyysiset kivut ja rajoitteet.
Pari vuotta tapaturman jälkeen minulle suunniteltiin työkokeilua. Olin hyvin epävarma siitä, pystynkö palaamaan takaisin työelämään, koska niskakivut ja aivovammarajoitteet eivät olleet juurikaan helpottaneet. Yritin rohkaista itseäni ajatukseen, että kannattaa kokeilla. Samalla jälleen rukoilin Taivaan Isää näyttämään, mikä on hänen tahtonsa työhönpalaamisen suhteen. Sillä kertaa vastaus oli aikamoisen hämmentävä – jouduin peräänajokolariin. Tilanne paheni ja työkokeilu jouduttiin perumaan.
Sopeutuminen uuteen, hitaaseen elämään on vienyt vuosia. Olen saanut kulkea vuoristoista polkua, välillä helpompaa maastoa, toisinaan taas aivan ylipääsemättömältä tuntuvaa kivikkoista tietä. Psalmin sanat "vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa" ovat moneen kertaan tulleet todeksi tielläni.
Kyllä minua silti on joskus pelottanut. Kestänkö itse, kestääkö perhe? Halvaannunko vielä kokonaan? Näiden pelkojen keskeltä on useasti noussut rukous: "Jumala, auta minua ja perhettäni. Lohduta ja siunaa meitä." Ja Jumala on kuullut rukoukset. Hän on aina auttanut eteenpäin. Joskus hän on vaikealla hetkellä lähettänyt enkelin, saattomiehen, rinnalleni. Joskus vastaus on tullut kirjeen muodossa, pitkään odotettuna myönteisenä päätöksenä toimeentulosta. Toisinaan ymmärtävän lääkärin tai muun ammattilaisen kohtaaminen on ollut voimaannuttava kokemus. Emme ole jääneet aivan yksin. Toivo on pysynyt kipua suurempana.
Vähitellen olen saanut siirtyä tilaan, jossa on ollut helpompi elää ja hengittää. Olen saanut tuntea seesteisyyttä ja iloa, kipujen keskelläkin. Mielessä on jopa ajoittain soinut kiitoslaulu elämän lahjasta ja kaikesta hyvästä, jota olen saanut kokea. Hyvin usein olen kokenut Jumalan läsnäolon lempipaikassani meren rannalla, kallion kolossa. Siellä, aaltojen yli kohti horisonttia katsoessani, on aika kohdannut ikuisuuden ja ollut turvallista olla.
Omat kivut ovat hetkellisesti haipuneet ympäröivän luonnon kauneuteen ja omaan pienuuteen luomakunnan ja ikuisuuden äärellä. Jälleen olen kokenut todeksi psalmin 23 sanat: "Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Hän vie minut vihreille niityille, hän johtaa minut vetten ääreen, siellä saan levätä. Hän virvoittaa minun sieluni, hän ohjaa minua oikeaa tietä nimensä kunnian tähden."
Kipujen tiellä kulkiessani olen oppinut myös uudella tavalla kohtaamaan kanssakulkijoiden kipuja. Aina ne eivät näy päällepäin. Hymyilevien kasvojen takaa voi kohtaamisen myötä paljastua monenlaista kipua, jopa elämän ja kuoleman kysymyksiä. Joskus kipu on fyysistä, joskus surua omasta tai läheisen tilasta. Pienikin kipu tuntuu, suuremmankin kivun kanssa voi oppia elämään. Pari vuotta sitten, kun sairastin pitkästä aikaa kunnon flunssan, minusta tuntui, että olen tosi kipeä. Mitään kipua ei tarvitse vähätellä.
Viime viikkoina olen uudelleen ollut hämmennyksen edessä. Nuorimmainen on ilmoitettu kouluun, vanhin aloitti armeijan. Mies opiskelee erityispedagogiikkaa, sitä, josta itse työssäkäyvänä haaveilin. Nämä asiat tuottivat ensin hetkellistä kipua, mutta sen jälkeen suurta iloa. Elämä menee eteenpäin. Samalla olen kokenut olevani hukassa itseni kanssa. Jäänkö itse tähän kotiympyröihin pysyvästi vai saanko vielä kokea jotain uutta?
Tammikuun lopulla kirjoitin päiväkirjaani: "Minulla on ihan omituinen olo. Jotenkin levoton, mutta odottava. On tunne, että kohta tapahtuu jotain uutta, erilaista. En yhtään tiedä, mihin se liittyy." Seuraavana päivänä tapasin naapurini, joka pienen jutustelun jälkeen kysyi, kiinnostaisiko minua alkaa Päivämiehen verkkolehteen blogistiksi. Sinne kaivattaisiin pitkäaikaissairasta henkilöä, jolla on valo elämässään. Päässäni huimasi, enkä osannut heti vastata. Muutaman sähköpostikeskustelun jälkeen asia oli selvä. Epävarmana, mutta iloisena otin tehtävän vastaan.
Olen uuden alun äärellä. Miten osaisin kirjoittaa niin, että en loukkaisi tai ärsyttäisi ketään? Voisinko kirjoitusten myötä olla lohduttamassa tai virvoittamassa kivun keskellä elävää tai sitä viereltä seuraavaa ihmistä? Onko minulla tarjottavana mitään uutta tässä lukuisien kirjoitusten maailmassa? Entä jos minut ymmärretään väärin? Miten kestän, jos kirjoituksistani tulee kriittistä palautetta? Monenlaisia kysymyksiä pyörii mielessä, mutta silti on jotenkin turvallinen olo. Ei minun yksin tarvitse tätäkään työtä tehdä. Ei minun yksin ole tarvinnut kipujenkaan tietä kulkea. Rukoilen mielessäni, että "Hän ohjaa minua oikeaa tietä nimensä kunnian tähden."
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys