Löy­sin tuon ot­sik­ko­na ole­van lau­seen päi­vä­kir­jas­ta­ni, jota olin kir­joit­ta­nut pa­ri­kymp­pi­se­nä nuo­re­na nai­se­na. Sil­loi­set ki­pu­ni tai­si­vat liit­tyä enim­mäk­seen epä­var­muu­teen tu­le­vas­ta: löy­dän­kö puo­li­soa, saan­ko per­het­tä, mis­tä löy­dän työ- ja asuin­pai­kan. Oli mo­nen­lais­ta epä­var­muut­ta, joka ai­heut­ti mie­len ki­pui­lua. Sil­loin en vie­lä tien­nyt, et­tä tu­len pa­laa­maan tuo­hon ru­kouk­seen "älä an­na ki­vun kas­vaa toi­voa suu­rem­mak­si" pal­jon myö­hem­min, toi­sen­lai­sen ki­vun kes­kel­lä. Sil­loin, kun puo­li­so, per­he, työ- ja asuin­paik­ka ovat jo löy­ty­neet ja va­kiin­tu­neet.

Sinä syk­sy­nä, jona on­net­to­muus ta­pah­tui, olin myös ki­puil­lut mie­les­sä­ni. Oli mo­nen­lai­sia, ah­dis­ta­vi­a­kin asi­oi­ta lä­hi­pii­ris­sä, jot­ka tuot­ti­vat jäy­tä­vää ki­pua. Oli kuor­mi­tus­ta töi­den, mie­hen opis­ke­lu­jen, kas­va­vien las­ten kans­sa ar­jen pyö­ri­tyk­ses­sä. Oli myös iloa, mut­ta se oli het­kel­li­ses­ti jää­nyt vä­hem­mäl­le huo­mi­ol­le. Jäl­keen­päin olen miet­ti­nyt, pääs­ti­kö Tai­vaan Isä mi­nut "va­paal­le" ta­pa­tur­man kaut­ta? Pääs­ti ir­ti suo­rit­ta­mi­sen ora­van­pyö­räs­tä? Enää ei tar­vin­nut nous­ta joka aa­mu vie­mään lap­sia päi­vä­ko­tiin, rien­tä­mään töi­hin ja il­lal­la vä­sy­nee­nä ko­tiin. Sil­le va­pau­del­le on kui­ten­kin ol­lut kal­lis hin­ta: py­sy­vä vam­mau­tu­mi­nen ja sen myö­tä jat­ku­vat fyy­si­set ki­vut ja ra­joit­teet.

Pari vuot­ta ta­pa­tur­man jäl­keen mi­nul­le suun­ni­tel­tiin työ­ko­kei­lua. Olin hy­vin epä­var­ma sii­tä, pys­tyn­kö pa­laa­maan ta­kai­sin työ­e­lä­mään, kos­ka nis­ka­ki­vut ja ai­vo­vam­ma­ra­joit­teet ei­vät ol­leet juu­ri­kaan hel­pot­ta­neet. Yri­tin roh­kais­ta it­se­ä­ni aja­tuk­seen, et­tä kan­nat­taa ko­keil­la. Sa­mal­la jäl­leen ru­koi­lin Tai­vaan Isää näyt­tä­mään, mikä on hä­nen tah­ton­sa työ­hön­pa­laa­mi­sen suh­teen. Sil­lä ker­taa vas­taus oli ai­ka­moi­sen häm­men­tä­vä – jou­duin pe­rää­na­jo­ko­la­riin. Ti­lan­ne pa­he­ni ja työ­ko­kei­lu jou­dut­tiin pe­ru­maan.

So­peu­tu­mi­nen uu­teen, hi­taa­seen elä­mään on vie­nyt vuo­sia. Olen saa­nut kul­kea vuo­ris­tois­ta pol­kua, vä­lil­lä hel­pom­paa maas­toa, toi­si­naan taas ai­van yli­pää­se­mät­tö­mäl­tä tun­tu­vaa ki­vik­kois­ta tie­tä. Psal­min sa­nat "vaik­ka minä va­el­tai­sin pi­me­äs­sä laak­sos­sa, en minä pel­käi­si mi­tään pa­haa" ovat mo­neen ker­taan tul­leet to­dek­si tiel­lä­ni.

Kyl­lä mi­nua sil­ti on jos­kus pe­lot­ta­nut. Kes­tän­kö it­se, kes­tää­kö per­he? Hal­vaan­nun­ko vie­lä ko­ko­naan? Näi­den pel­ko­jen kes­kel­tä on use­as­ti nous­sut ru­kous: "Ju­ma­la, au­ta mi­nua ja per­het­tä­ni. Loh­du­ta ja siu­naa mei­tä." Ja Ju­ma­la on kuul­lut ru­kouk­set. Hän on ai­na aut­ta­nut eteen­päin. Jos­kus hän on vai­ke­al­la het­kel­lä lä­het­tä­nyt en­ke­lin, saat­to­mie­hen, rin­nal­le­ni. Jos­kus vas­taus on tul­lut kir­jeen muo­dos­sa, pit­kään odo­tet­tu­na myön­tei­se­nä pää­tök­se­nä toi­meen­tu­los­ta. Toi­si­naan ym­mär­tä­vän lää­kä­rin tai muun am­mat­ti­lai­sen koh­taa­mi­nen on ol­lut voi­maan­nut­ta­va ko­ke­mus. Em­me ole jää­neet ai­van yk­sin. Toi­vo on py­sy­nyt ki­pua suu­rem­pa­na.

Vä­hi­tel­len olen saa­nut siir­tyä ti­laan, jos­sa on ol­lut hel­pom­pi elää ja hen­git­tää. Olen saa­nut tun­tea sees­tei­syyt­tä ja iloa, ki­pu­jen kes­kel­lä­kin. Mie­les­sä on jopa ajoit­tain soi­nut kii­tos­lau­lu elä­män lah­jas­ta ja kai­kes­ta hy­väs­tä, jota olen saa­nut ko­kea. Hy­vin usein olen ko­ke­nut Ju­ma­lan läs­nä­o­lon lem­pi­pai­kas­sa­ni me­ren ran­nal­la, kal­li­on ko­los­sa. Siel­lä, aal­to­jen yli koh­ti ho­ri­sont­tia kat­so­es­sa­ni, on ai­ka koh­dan­nut ikui­suu­den ja ol­lut tur­val­lis­ta ol­la.

Omat ki­vut ovat het­kel­li­ses­ti hai­pu­neet ym­pä­röi­vän luon­non kau­neu­teen ja omaan pie­nuu­teen luo­ma­kun­nan ja ikui­suu­den ää­rel­lä. Jäl­leen olen ko­ke­nut to­dek­si psal­min 23 sa­nat: "Her­ra on mi­nun pai­me­ne­ni, ei mi­nul­ta mi­tään puu­tu. Hän vie mi­nut vih­reil­le nii­tyil­le, hän joh­taa mi­nut vet­ten ää­reen, siel­lä saan le­vä­tä. Hän vir­voit­taa mi­nun sie­lu­ni, hän oh­jaa mi­nua oi­ke­aa tie­tä ni­men­sä kun­ni­an täh­den."

Ki­pu­jen tiel­lä kul­kies­sa­ni olen op­pi­nut myös uu­del­la ta­val­la koh­taa­maan kans­sa­kul­ki­joi­den ki­pu­ja. Ai­na ne ei­vät näy pääl­le­päin. Hy­myi­le­vien kas­vo­jen ta­kaa voi koh­taa­mi­sen myö­tä pal­jas­tua mo­nen­lais­ta ki­pua, jopa elä­män ja kuo­le­man ky­sy­myk­siä. Jos­kus kipu on fyy­sis­tä, jos­kus su­rua omas­ta tai lä­hei­sen ti­las­ta. Pie­ni­kin kipu tun­tuu, suu­rem­man­kin ki­vun kans­sa voi op­pia elä­mään. Pari vuot­ta sit­ten, kun sai­ras­tin pit­käs­tä ai­kaa kun­non fluns­san, mi­nus­ta tun­tui, et­tä olen tosi ki­peä. Mi­tään ki­pua ei tar­vit­se vä­hä­tel­lä.

Vii­me viik­koi­na olen uu­del­leen ol­lut häm­men­nyk­sen edes­sä. Nuo­rim­mai­nen on il­moi­tet­tu kou­luun, van­hin aloit­ti ar­mei­jan. Mies opis­ke­lee eri­tyis­pe­da­go­giik­kaa, sitä, jos­ta it­se työs­sä­käy­vä­nä haa­vei­lin. Nämä asi­at tuot­ti­vat en­sin het­kel­lis­tä ki­pua, mut­ta sen jäl­keen suur­ta iloa. Elä­mä me­nee eteen­päin. Sa­mal­la olen ko­ke­nut ole­va­ni hu­kas­sa it­se­ni kans­sa. Jään­kö it­se tä­hän ko­tiym­py­röi­hin py­sy­väs­ti vai saan­ko vie­lä ko­kea jo­tain uut­ta?

Tam­mi­kuun lo­pul­la kir­joi­tin päi­vä­kir­jaa­ni: "Mi­nul­la on ihan omi­tui­nen olo. Jo­ten­kin le­vo­ton, mut­ta odot­ta­va. On tun­ne, et­tä koh­ta ta­pah­tuu jo­tain uut­ta, eri­lais­ta. En yh­tään tie­dä, mi­hin se liit­tyy." Seu­raa­va­na päi­vä­nä ta­pa­sin naa­pu­ri­ni, joka pie­nen ju­tus­te­lun jäl­keen ky­syi, kiin­nos­tai­si­ko mi­nua al­kaa Päi­vä­mie­hen verk­ko­leh­teen blo­gis­tik­si. Sin­ne kai­vat­tai­siin pit­kä­ai­kais­sai­ras­ta hen­ki­löä, jol­la on valo elä­mäs­sään. Pääs­sä­ni hui­ma­si, en­kä osan­nut heti vas­ta­ta. Muu­ta­man säh­kö­pos­ti­kes­kus­te­lun jäl­keen asia oli sel­vä. Epä­var­ma­na, mut­ta iloi­se­na otin teh­tä­vän vas­taan.

Olen uu­den alun ää­rel­lä. Mi­ten osai­sin kir­joit­taa niin, et­tä en louk­kai­si tai är­syt­täi­si ke­tään? Voi­sin­ko kir­joi­tus­ten myö­tä ol­la loh­dut­ta­mas­sa tai vir­voit­ta­mas­sa ki­vun kes­kel­lä elä­vää tai sitä vie­rel­tä seu­raa­vaa ih­mis­tä? On­ko mi­nul­la tar­jot­ta­va­na mi­tään uut­ta täs­sä lu­kui­sien kir­joi­tus­ten maa­il­mas­sa? En­tä jos mi­nut ym­mär­re­tään vää­rin? Mi­ten kes­tän, jos kir­joi­tuk­sis­ta­ni tu­lee kriit­tis­tä pa­lau­tet­ta? Mo­nen­lai­sia ky­sy­myk­siä pyö­rii mie­les­sä, mut­ta sil­ti on jo­ten­kin tur­val­li­nen olo. Ei mi­nun yk­sin tar­vit­se tä­tä­kään työ­tä teh­dä. Ei mi­nun yk­sin ole tar­vin­nut ki­pu­jen­kaan tie­tä kul­kea. Ru­koi­len mie­les­sä­ni, et­tä "Hän oh­jaa mi­nua oi­ke­aa tie­tä ni­men­sä kun­ni­an täh­den."