Ta­pah­tui ih­me. Mie­les­sä­ni olin jo asen­noi­tu­nut jää­mään ko­tiin su­vi­seu­rois­ta. Olin sai­ras­tel­lut koko al­ku­ke­sän. Ra­ha­ti­lan­teem­me oli sel­lai­nen, et­tä em­me pys­ty­neet va­raa­maan asun­to­vau­nua tai -au­toa su­vi­seu­ra­reis­sua var­ten. Mie­tim­me, et­tä mies ja po­jat kyl­lä pär­jäi­si­vät telt­ta­ma­joi­tuk­sel­la siel­lä, mut­ta mi­nun ei kan­nat­tai­si toi­pi­laa­na läh­teä telt­ta­reis­sul­le.

Vaik­ka yri­tin it­se­ä­ni skar­pa­ta ko­ti­su­vi­seu­roi­hin, niin sil­ti joku hai­keus kai­her­si mie­len­poh­jal­la. Olin koko ju­han­nus­vii­kon­lo­pun ko­to­na ja eh­din jo miet­tiä, et­tä mi­nul­la jää tänä ke­sä­nä kaik­ki isot seu­rat vä­liin. Jäm­sän opis­to­seu­ro­jen ai­kaan oli­si rip­pi­kou­lu­lai­sem­me kon­fir­maa­tio, jo­ten Jäm­sään­kään en pää­si­si. Ky­se­lin mie­les­sä­ni, et­tä mi­kä­kö­hän on Tai­vaan Isän tar­koi­tus. Pyy­sin voi­mia tyy­tyä hä­nen tah­toon­sa, jos jou­tui­sin jää­mään ko­tiin. Sa­mal­la pyy­sin myös näyt­tä­mään, jos sit­ten­kin oli­si mah­dol­li­suus pääs­tä su­vi­seu­roi­hin.

Su­vi­seu­ra­vii­kon kes­ki­viik­ko­na kä­vin päi­väl­lä kau­pas­sa os­ta­mas­sa meil­le ko­tiin jää­vil­le ruo­kia vii­kon­lo­pun ajak­si, kos­ka jou­tui­sim­me ole­maan il­man au­toa ko­to­na su­vi­seu­ro­jen ajan. Kaup­pa­reis­sul­la ta­pa­sin us­ko­vai­sen per­hee­näi­din, jon­ka tie­sin jää­vän per­hei­neen ko­tiin. Hän ky­syi, läh­dem­me­kö me su­vi­seu­roi­hin. Ker­roin, et­tä mies­vä­ki läh­tee tel­tal­la ja minä jään tyt­tö­jen kans­sa ko­tiin, kos­ka meil­lä ei nyt ol­lut va­raa vuok­ra­ta vau­nua tai au­toa. Hän sa­noi: ”Ot­ta­kaa mei­dän vau­nu ja läh­te­kää sil­lä!” En ol­lut us­koa kor­vi­a­ni. Pyör­ryt­ti. Jou­duin ky­sy­mään, et­tä mitä oi­kein sa­noit­kaan. Hän tois­ti sa­man. Nie­les­ke­lin ja lu­pa­sin, et­tä mie­tim­me asi­aa.

Me­nin ko­tiin ja ky­syin mie­hel­tä­ni, et­tä saam­me­ko sit­ten­kin läh­teä tyt­tö­jen kans­sa mu­kaan su­vi­seu­roi­hin. Hän näyt­ti kum­mas­tu­neel­ta. Ker­roin, et­tä meil­le tar­jot­tiin asun­to­vau­nua lai­nak­si. Mei­dän ei tar­vin­nut kau­aa miet­tiä rat­kai­sua. Aloim­me pak­kaa­maan vim­ma­tul­la vauh­dil­la ja muu­ta­man tun­nin ku­lut­tua olim­me jo tien pääl­lä. Vaik­ka olin hy­vin vä­sy­nyt ja pai­kat oli­vat ki­pe­ä­nä pak­kaa­mi­ses­ta, niin val­ta­va kii­tol­li­suus täyt­ti mie­len. Olim­me mat­kal­la su­vi­seu­roi­hin! Tämä oli to­si­aan ih­me, jota en hei­kol­la us­kol­la­ni oli­si voi­nut us­koa to­dek­si.

Yö­vyim­me mat­kan var­rel­la ja tors­tai­na il­ta­päi­väl­lä saa­vuim­me Tor­ni­oon. Oli jän­nit­tä­vää näh­dä en­sim­mäi­set su­vi­seu­ra­o­pas­teet tien var­res­sa. Seu­ra-alu­et­ta lä­hes­ty­es­säm­me tun­sin sen sa­man ki­hel­möin­nin kuin ai­ka­naan pik­ku­tyt­tö­nä tun­sin; ai­van koh­ta nä­kyi­si seu­ra-alue. Kuka nä­kee en­sim­mäi­se­nä ison tel­tan? Saim­me so­pi­van pai­kan in­va-alu­eel­ta, jos­sa lä­hes kaik­ki pal­ve­lut oli­vat lä­hel­lä ja jos­sa pys­tyi­sin käy­mään usei­ta ker­to­ja päi­väs­sä le­pää­mäs­sä asun­to­vau­nul­la.

Su­vi­seu­rois­sa, tu­han­sien ja tu­han­sien seu­ra­vie­rai­den kes­kel­lä, tun­sin jäl­leen ker­ran ole­va­ni kei­taal­la, mat­kal­la tai­vaa­seen. Täl­lä kei­taal­la sai mil­loin ta­han­sa py­säh­tyä kuun­te­le­maan Ju­ma­lan sa­naa, naut­tia sitä tut­tua ja muut­tu­ma­ton­ta ”eväs­tä”, jon­ka tur­vin on hyvä ja tur­val­lis­ta teh­dä mat­kaa. Seu­ra­pu­hei­den vä­lil­lä lau­le­tut Sii­o­nin lau­lut ja vir­ret vah­vis­ti­vat tuo­ta iki­ai­kais­ta sa­no­maa sekä su­vi­seu­ro­jen tun­nuk­se­na ole­vaa lau­set­ta: ”On­ne­ni on ol­la lä­hel­lä Ju­ma­laa.”

Näi­hin­kin su­vi­seu­roi­hin mah­tui mo­nen­lai­sia koh­taa­mi­sia. Seu­ra­vie­rai­den jou­kos­sa jo­kai­sel­la ih­mi­sel­lä oli oma ta­ri­nan­sa. Oli ko­ke­muk­sia yk­si­näi­syy­des­tä, sai­rauk­sis­ta, ison tai pie­nem­män per­heen tai per­heet­tö­myy­den tuo­mas­ta ilos­ta ja kuor­mis­ta, avi­oe­ros­ta, jon­kun lä­hei­sen al­ko­ho­lis­mis­ta, uu­pu­muk­ses­ta. Sain usei­ta ker­to­ja ja­kaa aja­tuk­sia ja ko­ke­muk­sia koh­ta­lo­to­ve­ri­ni, au­to-on­net­to­muu­des­sa ai­vo- ja nis­ka­vam­man saa­neen per­hee­näi­din kans­sa. Mei­dän mo­lem­pien elä­mä oli muut­tu­nut pal­jon on­net­to­muu­den ta­kia, jo­ten ym­mär­sim­me hy­vin toi­si­am­me ja saim­me ol­la tu­ke­na toi­nen toi­sel­lem­me. Sa­mal­la myös puo­li­som­me sai­vat ju­tel­la kes­ke­nään omis­ta aja­tuk­sis­taan ja tun­te­muk­sis­taan. Myös mo­nien mui­den ys­tä­vien ja tut­tu­jen koh­taa­mi­nen toi ilon, joka tun­tui sy­väl­lä sy­dä­mes­sä.

Jär­jes­tim­me per­jan­tai-il­lak­si seu­ra-alu­eel­la ta­paa­mi­sen myös sen ys­tä­vä­po­ru­kan kans­sa, joka muo­dos­tui yli 20 vuot­ta sit­ten Hel­sin­gis­sä. Näi­den kah­den vuo­si­kym­me­nen ai­ka­na mo­net tuo­hon ys­tä­vä­jouk­koon kuu­lu­vat oli­vat avi­oi­tu­neet ja saa­neet lap­sia. Osal­la ei ol­lut per­het­tä. Vuo­det oli­vat tuo­neet mo­nil­le ilois­ten ta­pah­tu­mien li­säk­si eri­lai­sia haas­tei­ta, jopa hy­vin va­ka­via elä­män­koh­ta­loi­ta. Oli py­säyt­tä­vää, kun ta­paa­mi­seen pää­si myös ys­tä­väm­me, joka kak­si vuot­ta sit­ten hal­vaan­tui ta­pa­tur­mai­ses­ti ko­ko­naan. Hän oli pääs­syt su­vi­seu­roi­hin vai­mon­sa ja 9 lap­sen­sa kans­sa päi­vä­sel­tään. Kes­kus­te­luis­sa hä­nen kans­saan vaih­te­li­vat it­ku ja nau­ru, ilo ja suru. On vai­kea ym­mär­tää, mikä on ol­lut Ju­ma­lan tar­koi­tuk­se­na hä­nen koh­dal­laan. Ta­pah­tu­ma on pu­hu­tel­lut sy­väs­ti lä­hei­siä, su­ku­lai­sia ja kaik­kia hä­net tun­te­via ih­mi­siä. Ys­tä­väm­me ai­ka ei ol­lut tar­koi­tet­tu päät­ty­vän tuo­hon ta­pa­tur­maan, vaan hän sai jää­dä hen­kiin. Tä­män ilon rin­nal­la on kul­ke­nut kui­ten­kin koko ajan suru vai­ke­as­ta vam­mau­tu­mi­ses­ta ja sen tuo­mis­ta haas­teis­ta. Mo­net ru­kouk­set ja huo­kauk­set ovat läh­te­neet Tai­vaan Isäl­le, et­tä hän vie­lä siu­nai­si ja aut­tai­si hei­dän per­het­tään ja an­tai­si voi­maa us­kon­kil­voi­tuk­seen. Ta­paa­mi­ses­sa hä­nen lä­hel­lään oli­vat ys­tä­vien li­säk­si hä­nen kal­li­sar­voi­nen per­heen­sä sekä hä­nen si­sa­ruk­si­aan per­hei­neen, kuin tur­va­na ja suo­ja­na. Sitä nä­kyä ei voi­nut sil­mät kos­tu­mat­ta kat­sel­la.

Vii­kon­lo­pun ai­ka­na ta­pa­sin myös säh­kö­pyö­rä­tuo­lil­la kul­ke­van vel­je­ni ja hä­nen vai­mon­sa, jot­ka pää­si­vät myös päi­vä­sel­tään käy­mään su­vi­seu­rois­sa. Minä ja vel­je­ni vam­mau­duim­me ai­ka­naan ta­pa­tur­mis­sa sa­ma­na vuon­na, muu­ta­man kuu­kau­den vä­lein. Vaik­ka olim­me vii­koit­tain soi­tel­leet vel­je­ni kans­sa, oli ilo ta­va­ta myös kas­vok­kain. So­vim­me ta­paa­mi­sen myös kum­mi­tyt­tö­ni kans­sa, ja hän tu­li­kin pai­kal­le kä­sik­käin tuo­reen seu­rus­te­lu­kump­pa­nin­sa kans­sa, mo­lem­mat sä­deh­ti­väs­ti hy­myil­len. Tämä ilo ja on­ni oli hy­vin tart­tu­vaa ja teki hy­vää myös meil­le muil­le pai­kal­la ole­vil­le. Siu­naa­vin aja­tuk­sin jäin hei­tä ja hei­dän yh­teis­tä mat­kaan­sa ajat­te­le­maan. Iloi­nen koh­taa­mi­nen oli myös rak­kaan ys­tä­vä­ni kans­sa, jo­hon tu­tus­tuin vas­ta ai­kui­si­äl­lä. Meil­lä on eri­lai­sis­ta elä­män­ti­lan­teis­ta huo­li­mat­ta pal­jon yh­tei­siä mie­len­kiin­non koh­tei­ta. Tä­män ys­tä­vän kans­sa olin kul­ke­nut vii­me vuo­si­na niin Hel­sin­gin ka­tu­ja kuin ai­van poh­joi­sim­man Suo­men ja Nor­jan tun­tu­rei­ta­kin. Hä­nel­le­kin toi­von Ju­ma­lan siu­naus­ta tu­le­vaan muut­toon ja uu­teen elä­män­vai­hee­seen.

Läh­din su­vi­seu­rois­ta kii­tol­li­se­na ja mon­ta koh­taa­mis­ta rik­kaam­pa­na. Saim­me vie­lä käy­dä ihas­te­le­mas­sa Tor­ni­on­jo­en kau­nii­ta mai­se­mia ja La­pin va­loi­saa ja vä­ri­käs­tä ke­sää te­ke­mäl­lä pie­nen mut­kan myös Ruot­sin puo­lel­la. Poi­kien ka­las­tel­les­sa seu­ra­sin pit­kään ran­nal­la len­te­le­viä per­ho­sia ja mui­ta sii­vek­käi­tä. Mie­tin, et­tä elä­mäm­me on yh­tä kau­nis ja hau­ras kuin per­ho­sen len­to ja se voi päät­tyä tai muut­tua mil­lä het­kel­lä hy­vän­sä. Kun­pa osai­sin elää jo­kai­sen het­ken ja elä­män­vai­heen kat­ke­roi­tu­mat­ta ja Ju­ma­laan tur­va­ten sekä ker­ran on­nel­li­se­na um­mis­taa sil­mä­ni täl­le ajal­le.

Su­vi­seu­rois­sa kai­kui voi­mak­kaa­na myös Sii­o­nin lau­lu 233, jos­sa ker­ro­taan su­vi­seu­ro­jen tun­nus­lau­sees­ta:

”Tai­vaas­sa mi­nul­la on si­nut, oi ar­mol­li­nen Ju­ma­la.

Maan pääl­lä tur­vaan otit mi­nut, näin olet tur­va ai­noa.

Jos käyn­kin tie­tä vai­ke­aa, kä­te­si oh­jaa, ta­lut­taa.

Jos nään­tyi­si­kin vai­van al­la niin ruu­mii­ni kuin sie­lu­ni,

ei ole val­taa kuo­le­mal­la, kun sinä olet toi­vo­ni.

Kal­lio olet sy­dä­men, osa­ni ian­kaik­ki­nen.

Lä­hel­lä Her­raa, Ju­ma­laa­ni on ai­na mi­nun on­ne­ni.

Näin tur­vaan si­nuun, aut­ta­jaa­ni, ja ker­ron ar­mo­töis­tä­si.

Si­nul­le kii­tos, et­tä saan tie­tä­si käy­dä kun­ni­aan.”