An­ne Lin­fors

Ku­vit­te­le mie­les­sä­si ison­tel­tan ko­hi­na. Is­tut ko­val­la lau­ta­pen­kil­lä ja tie­dät, et­tä ai­van koh­ta pu­heen­so­ri­na hil­je­nee. En­sim­mäi­set sä­ve­let hu­mah­ta­vat telt­taan, sit­ten al­kaa lau­lu. Hil­jal­leen lau­lu voi­mis­tuu, he­rää eloon, kää­rii si­nut kuin isän läm­pi­mään sy­liin. Tun­tuu­ko si­nus­ta­kin kuin lau­lu tu­li­si suo­raan tai­vaas­ta?

Tänä ke­sä­nä su­vi­seu­rat ovat ko­vin eri­lai­set. Sa­no­ma on­nek­si vä­lit­tyy ke­sä­seu­ra­ra­di­on kaut­ta, mut­ta tun­nel­maa on et­sit­tä­vä muis­tois­ta ja mie­li­ku­vis­ta.

Pal­jon meil­lä on pu­hel­tu sii­tä, mi­ten hai­ke­aa on, kun ei pääs­tä oi­kei­siin Su­vi­seu­roi­hin. Ei voi ta­va­ta seu­ra­ken­täl­lä ys­tä­viä, ei­kä ko­koon­tua yh­des­sä isoon­telt­taan lau­la­maan. On­nek­si on mui­ta­kin, jot­ka ko­ke­vat sa­moin. On vaih­det­tu aja­tuk­sia ju­tel­len ja vies­tei­nä. Eri­tyi­sen iha­nia kes­kus­te­lu­ja on he­rän­nyt fa­ce­book­ryh­mäs­sä. Van­hat ku­vat ja sat­tu­muk­set ovat he­rät­tä­neet tun­teen sii­tä, et­tä ol­laan yh­tei­sen kai­pauk­sen ää­rel­lä.

Lap­set ovat tä­män kai­pauk­sen siir­tä­neet leik­kei­hin­sä. Yh­det Su­vi­seu­rat jär­jes­tet­tiin ke­vääl­lä mei­dän leik­ki­mö­kis­sä. Pie­net sii­voi­li­vat mök­kiä mel­koi­sel­la to­hi­nal­la ja sit­ten ky­se­li­vät, sai­si­ko isän pu­he­li­mes­ta pu­heen kuu­lu­maan. Siel­lä lap­set sit­ten is­tui­vat ja kuun­te­li­vat, leik­ki­mö­kin pik­ku­tuo­leil­la. Söi­vät leik­ki­jää­te­löä ja su­vi­seu­ra­pit­saa.

Sen jäl­keen­kin on seu­ro­ja pi­det­ty. Etu­pi­han nur­mi­kol­le on le­vi­tet­ty vau­nus­ta löy­ty­nyt vilt­ti, ja sen pääl­le pie­net ovat ha­lun­neet ma­koi­le­maan. Ja taas on lai­tet­tu seu­rat kuu­lu­maan.

Oi­ke­as­taan su­vi­seu­ra­leik­ke­jä lei­ki­tään meil­lä joka vuo­si, jos­kus mon­ta ker­taa vii­kos­sa. Toi­si­naan on ra­ken­net­tu le­gois­ta seu­ra­telt­ta ja juh­la­port­ti sekä mo­nen­lais­ta muu­ta tär­ke­ää ra­ken­nel­maa. Pai­kal­le on jo­not­ta­nut iso mää­rä au­to­ja ja trak­to­rei­ta. On­pa muu­ta­mia vau­nu­ja­kin ol­lut mu­ka­na. Jos­kus seu­ra­tel­tan etu­pen­kil­lä ovat is­tu­neet su­las­sa so­vus­sa ros­vot ja po­lii­sit. Kuu­lem­ma ros­vo­jen­kin kan­nat­taa tul­la kuun­te­le­maan, et­tä ne­kin vois pääs­tä tai­vaa­seen.

Vuo­sia sit­ten yk­si mei­dän lap­sis­ta, sil­loin al­le kol­me­vuo­ti­as pik­ku­mies, pää­si isän­sä kans­sa sii­vo­a­maan kak­sin asun­to­vau­nua. Poi­ka oli sii­vo­tes­saan löy­tä­nyt van­han Sii­o­nin Ke­vät -leh­den ja al­ka­nut tut­kia sitä. Het­ken ku­lut­tua oli vau­nus­sa isoon ää­neen saar­nat­tu: ”Jee­suk­sen syn­nit an­teek­si, Jee­suk­sen syn­nit an­teek­si...” Vaik­ka sa­nat vä­hän vää­ris­tyi­vät, oli help­po ym­mär­tää pie­nen mie­hen tar­koi­tus.

Oi­ke­an su­vi­seu­ra­reis­sun jäl­keen tuon po­jan saar­na­teks­tit vä­hän sel­ke­ni­vät. In­nol­la poi­ka piti meil­le seu­ro­ja: ”Nyt pu­huu Her­ra. Pis­te­tään kä­det ris­tiin. Kaik­ki an­teek­si. An­teek­si, an­teek­si, an­teek­si. Ja sit­te lau­le­taan.”

Lop­pu­jen lo­puk­si hy­vin sa­man­lais­ta on oi­keis­sa­kin Su­vi­seu­rois­sa seu­ra­pu­hei­den si­säl­tö. Ju­ma­la pu­huu us­ko­vai­sen pu­hu­jan kaut­ta, ja kuu­li­ja saa us­koa kaik­ki syn­tin­sä an­teek­si.

Tur­val­lis­ta on us­koa lap­sen ta­val­la, yk­sin­ker­tai­ses­ti ja lap­sel­li­ses­ti. Kaik­kea ei tar­vit­se ym­mär­tää. Riit­tää, et­tä us­koo. Sil­loin voi sy­dä­mes­sään jo yh­tyä nii­hin seu­roi­hin, jot­ka ker­ran al­ka­vat, ei­vät­kä kos­kaan lopu.