Olet­ko jos­kus ko­ke­nut, et­tä olet to­taa­li­sen yk­sin?

Omas­sa elä­mäs­sä­ni eri­lai­set yk­si­näi­syy­den­tun­teet ovat tul­leet het­kit­täin. Lap­suu­des­sa­kin koin sen jos­kus. Tun­teen, et­tä en kel­van­nut mu­kaan tai et­tä ei ol­lut omaa, hy­vää ys­tä­vää. Toi­si­naan va­lit­sin it­se met­sä­ret­ket il­man seu­raa tai so­lah­ta­mi­sen omas­sa rau­has­sa kir­jo­jen maa­il­maan. Vä­ri­käs mie­li­ku­vi­tus­maa­il­ma teki yk­si­no­lo­het­kis­tä va­loi­sia, vä­hem­män yk­si­näi­siä.

Ylä­as­teel­la, kou­lu­kiu­saa­mi­sen ai­koi­hin, oli­sin ha­lun­nut ym­pä­ril­le­ni suo­jaa­van ih­mis­mas­san, jot­ta yk­si­näi­syy­den hä­peä ja kipu ei oli­si ke­nen­kään sil­miin nä­ky­nyt. Toi­saal­ta jä­tin it­se ne vii­mei­set us­kol­li­set kou­lu­ka­ve­rit, jot­ta hei­tä ei ta­ki­a­ni kiu­sat­tai­si. Jät­täy­dyin hei­dän seu­ras­taan myös sik­si, kos­ka en kes­tä­nyt aja­tus­ta, et­tä he­kin hyl­käi­si­vät.

Vaik­ka jos­kus yk­si­näi­syys on ol­lut vas­ten­tah­tois­ta ja haas­ta­vaa, on yk­si­no­lo usein ol­lut myös iha­na voi­ma­va­ra. Jos­kus va­el­lus­ret­kil­lä ir­rot­tau­duin po­ru­kas­ta vain, jot­ta sai­sin het­kek­si upo­ta mai­se­man kau­neu­teen. Tah­doin yhä uu­del­leen upo­ta sii­hen ih­meel­li­seen tun­tee­seen, mi­ten pie­ni olen­kaan tuon kai­ken suu­ren kes­kel­lä.

Olen saa­nut ko­kea, et­tä luon­nos­sa Ju­ma­la on eri­tyi­sen lä­hel­lä. Ju­ma­lan luo­mis­työn kes­kel­le, po­lun var­rel­le ja tun­tu­rin ku­pee­seen, olen jät­tä­nyt mo­net huo­let, rii­su­nut ki­pe­ät su­rut. Siel­tä olen saa­nut lah­jak­si ilon ja luot­ta­muk­sen.

Sil­lä on­ko ih­mi­nen kos­kaan yk­sin, jos vain aja­tuk­sen pääs­sä on Hän, joka tun­tee kaik­kien mur­heet? Kun on ole­mas­sa Ju­ma­la, joka vas­taa sil­loin­kin, kun ku­kaan muu ei vas­taa.

Yk­si­näi­syy­den het­kel­lä olen jos­kus muis­ta­nut Get­se­ma­nen puu­tar­han. Jee­sus, joka tie­si ris­tin­kuo­le­man ole­van lä­hel­lä, koki puu­tar­has­sa sel­lais­ta tus­kaa, jon­ka suu­ruut­ta on vai­kea kä­sit­tää. Hän koki yk­si­näi­syy­den pai­non, vaik­ka vain muu­ta­man as­ke­leen pääs­sä oli­vat rak­kaat ys­tä­vät, ope­tus­lap­set. Mut­ta vai­kei­den tun­tei­den kes­kel­lä hän­tä roh­kais­tiin tai­vaas­ta. Hän jak­soi kul­kea tien, joka oli hä­nel­le suun­ni­tel­tu.

Ju­ma­la, joka aut­toi ja vah­vis­ti omaa poi­kaan­sa, aut­taa myös mei­tä. Ja Jee­sus, joka kan­toi ris­til­lä kaik­kein suu­rim­man yk­si­näi­syy­den, kan­toi siel­lä myös mi­nun yk­si­näi­set het­ke­ni. Ja si­nun.

Olen saa­nut ko­kea, et­tä kai­kel­la ih­mi­sen elä­mäs­sä on omat ai­kan­sa. Jos jos­kus tu­lee­kin vai­kei­ta ai­ko­ja, tu­lee myös nii­tä on­nel­li­sia. Jos jos­kus yk­si­no­lo on ki­pe­ää yk­si­näi­syyt­tä, voi se toi­sel­la ker­ral­la ol­la toi­vot­tu voi­ma­het­ki. Ja vaik­ka jos­kus jou­tui­si ko­ke­maan sen, et­tä ym­pä­ril­lä ei ole yh­tään ys­tä­väl­lis­tä kat­set­ta, Ju­ma­lal­la on va­raa an­taa myös ne ra­kas­ta­vat lä­hei­set.

Sitä toi­von si­nul­le­kin, joka juu­ri nyt koet, et­tä olet lii­an yk­sin. Toi­von, et­tä sai­sit ko­kea, et­tä si­nul­le­kin vas­ta­taan - ajal­laan. Toi­voi­sin, et­tä sai­sit ko­kea yk­si­no­lon va­paa­eh­toi­se­na ilo­na, lem­pe­ä­nä ja hoi­ta­va­na, voi­maan­nut­ta­va­na. Ja et­tä taas oi­ke­al­la het­kel­lä sai­sit lä­hel­le­si suo­jaa­vat kä­det, ilon ja avun, jota kul­loin­kin tar­vit­set.