Mil­lai­sia tun­tei­ta äi­tien­päi­vä si­nus­sa he­rät­tää?

It­sel­lä­ni äi­tien­päi­vä nos­taa mo­net muis­tot pin­taan. Tu­lee muis­to­ja oman äi­tiy­den ajal­ta, mut­ta myös ajal­ta, jol­loin olin vie­lä lap­si. Muis­tan oman äi­din lem­pe­ät, työ­tä­teh­neet kä­det. Muis­tan an­teek­si­an­ta­van rak­kau­den.

Muis­tan myös, mil­lai­nen ki­hel­möi­vä ku­hi­na oli yleen­sä äi­tien­päi­vän aa­mu­na. Mah­dol­li­sim­man hil­jaa ko­e­tim­me lait­taa kah­via ja pien­tä tar­jot­ta­vaa. Jos­kus pa­ke­nim­me hi­hit­tä­mään kel­la­riin, kun jo­tain kom­mel­lus­ta sat­tui kes­ken kai­ken. Mut­ta ai­na äi­ti kuu­li­ai­ses­ti nuk­kui sii­hen as­ti, kun­nes aloim­me lau­laa.

Usein äi­tien­päi­vä­nä jän­ni­tin, mitä äi­ti sa­noi­si ru­nos­ta, jon­ka olin kort­tiin sa­laa vä­ker­tä­nyt. Äi­din kat­seen ja sa­nat tal­len­sin aar­tee­na mie­le­ni kät­köi­hin.

Nyt äi­ti­nä ajat­te­len, et­tä yk­si suu­rim­mis­ta lah­jois­ta, joi­ta äi­ti voi saa­da, on lap­sen kiin­ty­mys. On­nel­lis­ta on näh­dä lap­sen kat­sees­sa vä­lit­tä­mis­tä ja iloa. It­sel­le­ni tuo eri­tyis­tä on­nea se­kin, kun näen, mil­lai­nen rak­kaus on puo­li­so­ni ja las­te­ni vä­lil­lä.

Yh­te­nä päi­vä­nä, kun mie­he­ni is­tui keit­ti­ön pöy­dän ää­res­sä juo­mas­sa kah­via, juu­ri kak­si vuot­ta täyt­tä­nyt pik­kui­sem­me tup­sah­ti pai­kal­le. Hän kii­pe­si isän­sä vie­rel­le ja kie­tai­si kä­det tä­män kau­lal­le. Se, mitä hän sa­noi, täyt­ti koko huo­neen va­lol­la. ”Mää oon en­ke­li. Mää oon isin en­ke­li.”

Myös lap­sen huo­maa­vai­suus va­lai­see päi­vän. Se, kun joku lap­sis­ta ha­lu­aa aut­taa sa­laa­tin­te­os­sa tai al­kaa vaik­ka­pa oma-aloit­tei­ses­ti sii­vo­a­maan. Yh­te­nä il­ta­na, kun sii­voi­lin keit­ti­ön pöy­tää, yk­si nuo­ris­tam­me tuli sau­nas­ta tuk­ka pör­röl­lään. ”Siel­lä olis löy­lyä vie­lä”, poi­ka sa­noi ja kul­ki ohi. ”Jos ha­luut­te men­nä sau­naan, niin mää voin kat­too noi­ta pie­niä.”

Äi­tien­päi­vä voi he­rät­tää myös ki­pei­tä tun­tei­ta. Ai­na äi­tiys ei ole pelk­kää va­loa. Toi­si­naan se on suur­ta vä­sy­mys­tä, kiu­kus­sa sa­not­tu­ja sa­no­ja tai huol­ta sai­raas­ta lap­ses­ta. Jos­kus mie­les­sä on myös ky­sy­mys: ”Olen­ko ol­lut riit­tä­vän hyvä äi­ti?” Loh­dul­lis­ta on saa­da aja­tel­la, et­tä kyl­lä mi­nä­kin rii­tän, ihan täl­lai­se­na. Rii­tän, kos­ka an­teek­si­an­ta­mus kor­jaa sä­rö­jä ja vah­vis­taa rak­kaut­ta. Ei tar­vit­se ol­la täy­del­li­nen.

Niin mo­nin eri ta­voin koh­taam­me äi­tien­päi­vän. Sinä, joka olet me­net­tä­nyt rak­kaan äi­din tai mum­mun, tun­net eh­kä tä­nään suur­ta hai­keut­ta. Ja sinä, jon­ka sy­lis­sä ei ole toi­vot­tua las­ta, saa­tat ko­kea sy­vää su­rua. Joku voi kai­va­ta äi­tiä, jota ei kos­kaan tun­te­nut. Eh­kä et saa­nut sitä rak­kaut­ta, jota kai­pa­sit. Tai ken­ties vie­tät tä­män äi­tien­päi­vän lii­an yk­sin.

On­nek­si Tai­vaan Isä voi lah­joit­taa jo­kai­sen elä­mään iloa ja loh­tua. Hä­nel­lä on mah­dol­li­suus an­taa si­jai­säi­te­jä, kum­mi­mum­mo­ja ja kum­mi­lap­sia, rak­kaut­ta ja va­loa mo­nin eri ta­voin. Toi­von­kin si­nul­le Tai­vaan Isän par­hain­ta siu­naus­ta sii­hen elä­män­ti­lan­tee­seen, jos­sa juu­ri nyt olet.