Oma ra­kas nuo­re­ni. Kun läh­dit rip­pi­lei­rin tal­vi­jak­sol­le, mie­tin, mil­lai­sia ko­ke­muk­sia siel­tä sai­sit. Tu­li­sit­ko ko­tiin aja­tel­len, et­tä tu­li­pa­han käy­tyä – vai sai­sit­ko mu­kaa­si eväs­tä, joka kan­tai­si pi­dem­mäl­le? Olin kuul­lut niin mo­nen­lai­sia rip­pi­kou­lu­ko­ke­muk­sia, et­tä en tien­nyt, mitä us­kal­tai­sin odot­taa. Sy­dä­mes­sä­ni kui­ten­kin ha­lu­sin us­koa sii­hen, et­tä Tai­vaan Isä pys­tyi­si an­ta­maan kai­ken tar­peel­li­sen.

Ru­koi­lin, et­tä löy­täi­sit siel­tä sel­lai­sia ys­tä­viä, jot­ka tu­ki­si­vat si­nua. Et­tä sai­sit ys­tä­viä, joi­den kans­sa voi­sit kes­kus­tel­la sii­tä­kin, mis­tä et eh­kä omien van­hem­pie­si kans­sa puhu.

Ru­koi­lin, et­tä tiuk­ka­tah­ti­sen opis­ke­lun kes­kel­lä eh­ti­sit kuun­te­le­maan myös si­sin­tä­si. Eh­ti­sit ajat­te­le­maan sitä, mis­sä olet ja mik­si. Poh­ti­sit, mitä kaik­kea us­ko juu­ri si­nul­le mer­kit­see.

Tal­vi­jak­son ai­ka­na ja sen jäl­keen­kin ker­roit rip­pi­kou­lui­sän­näs­tä, joka oli ”asi­auk­ko”, po­ru­kas­ta, joka us­kal­si heit­täy­tyä mu­kaan ja joka ke­rään­tyi yhä uu­des­taan lau­la­maan – ja jo­kai­nen lau­see­si oli täyn­nä iloa. Ker­roit, et­tä yh­des­sä oli mah­ta­vaa, kes­kus­te­lut oli­vat huip­pu­ja ja odo­tat jo in­nol­la ke­sää ja ri­pa­ri­viik­koa.

Sa­no­ja­si kuun­nel­les­sa nou­si sy­dä­mee­ni pa­kah­dut­ta­va kii­tol­li­suus. Niin kir­kas on­ni, et­tä oli um­mis­tet­ta­va sil­mät. Muis­tin, mi­ten omal­la rip­pi­kou­lu­lei­ril­lä­ni olin ko­ke­nut sa­man­lai­sia tun­tei­ta. Olin naut­ti­nut mo­nis­ta kes­kus­te­luis­ta, yh­tei­sis­tä lau­lu­het­kis­tä, lei­keis­tä ja sii­tä ih­mees­tä, et­tä olim­me sa­maa jouk­koa. Nyt sinä olit saa­nut ko­kea sa­maa.

Olet pian läh­dös­sä uu­des­taan opis­tol­le, rip­pi­lei­rin ke­sä­jak­sol­le. Ju­han­nus­ruu­su­jen ai­kaan saat pol­vis­tua Her­ran py­häl­le eh­tool­li­sel­le ja ot­taa vas­taan lei­vän ja vii­nin, Kris­tuk­sen ruu­miin ja ve­ren. Tai­vaan Isä suo­koon, et­tä sai­sit lei­ril­tä mu­kaa­si ys­tä­vyys­suh­tei­den li­säk­si sitä kaik­kein tär­kein­tä. Et­tä nä­ki­sit ja ym­mär­täi­sit yhä sy­vem­min, mi­ten suu­ren lah­jan olet si­sim­pää­si saa­nut.

Se lah­ja voi suo­ja­ta si­nua sil­loin, kun koet pet­ty­myk­siä ja su­ru­ja. Se voi myös li­sä­tä kii­tol­li­suut­ta ja iloa elä­mä­si var­rel­la. Mut­ta en­nen kaik­kea se lah­ja on mat­ka­lip­pu, jol­la on to­del­lis­ta mer­ki­tys­tä.

Oma ra­kas nuo­re­ni, var­je­le lah­jaa­si hel­lin kä­sin. Oma­koh­tai­nen us­ko on kaik­kein tär­kein­tä, mitä si­nul­la on. Se on omis­tu­soi­keus sii­hen ko­tiin, jon­ne ei maa­il­man myrs­kyt mil­loin­kaan osu. Ko­tiin, jos­sa yk­si­kään mur­he tai huo­li ei enää kos­ke­ta miel­tä.

Va­loi­sia pol­ku­ja si­nun elä­mää­si toi­von. Ja on­nel­lis­ta, Tai­vaan Isän siu­naa­maa rip­pi­kou­lua!