Vuo­sia sit­ten, kun tu­lim­me Su­vi­seu­rois­ta, py­säh­dyim­me me­ren­ran­nal­le. Park­ki­pai­kal­la mei­tä al­koi lä­hes­tyä mies, jon­ka kas­voil­le oli le­vin­nyt iloi­nen hymy. Hän kä­ve­li luok­sem­me, ter­veh­ti läm­pi­mäs­ti ja ky­syi, tun­nen­ko hän­tä. Kat­se­lin mies­tä ja yri­tin löy­tää kas­vois­ta tut­tua, mut­ta lo­pul­ta oli pak­ko pu­dis­taa pää­tä­ni. Kun hän sit­ten ker­toi, kuka oli, ilo ja häm­men­nys se­koit­tui­vat. Tuos­sa­ko oli se vä­hän ujo poi­ka, jon­ka kans­sa olin nuo­re­na viet­tä­nyt ai­kaa isois­sa seu­rois­sa?

Kä­ve­len taas paah­tei­sel­la seu­ra­ken­täl­lä, li­vah­te­len ih­mis­jou­kon vä­lis­tä. Poi­ka kul­kee sis­kon­sa kans­sa mu­ka­na. Kai­ut­ti­mis­ta kan­tau­tuu seu­ra­lau­lua, maa pö­ly­ää. Ym­pä­ril­lä nä­kyy le­vol­li­sia kas­vo­ja. Niis­sä nä­kyy sama ilo, jota tun­nen.

Park­ki­pai­kal­la kat­se­lin mie­hen kas­von­piir­tei­tä ja et­sin nii­den ta­kaa tut­tua poi­kaa. Mies näki häm­men­nyk­se­ni ja nau­roi en­tis­tä re­ma­kam­min. Mut­ta sit­ten sil­mä­kul­miin li­vah­ti jo­tain, jos­ta löy­sin tu­tun nuo­ren. Sii­nä hän sei­soi ja kat­soi koh­ti, mon­ta vuot­ta van­hem­pa­na ja muut­tu­nee­na, mut­ta sil­ti sa­ma­na.

Mies esit­te­li mi­nul­le ja per­heel­le­ni kak­si las­taan. Sit­ten hän ker­toi, et­tä ei enää us­ko sa­mal­la ta­val­la. Sil­ti hän oli tu­los­sa sa­mas­ta pai­kas­ta kuin me­kin. Su­vi­seu­ro­jen tut­tu tun­nel­ma ja ilo oli­vat vuo­sien­kin jäl­keen ve­tä­neet hän­tä pai­kal­le. Jo­tain men­nees­tä oli jää­nyt si­sim­pään, vaik­ka tär­kein oli hii­pu­nut pois.

Mies ker­toi, et­tä vaik­ka edel­leen us­koi Ju­ma­lan ole­mas­sa­o­loon, hän ei voi­nut aja­tel­la us­ko­na­si­ois­ta niin kuin en­nen. Ei­hän oi­kea us­ko voi ol­la us­koa La­es­ta­diuk­seen, hän pe­rus­te­li. Sii­nä park­ki­pai­kan hä­li­näs­sä ko­e­tin se­lit­tää, et­tä ei­hän mei­dän us­kom­me pe­rus­ta­ja ole La­es­ta­dius, vaan Ju­ma­la. Pu­huin sii­tä, mi­ten us­ko oli kul­ke­nut vuo­si­tu­han­nes­ta toi­seen ih­mis­ten mu­ka­na. Se, mik­si mei­tä Suo­mes­sa alet­tiin kut­sua les­ta­di­o­lai­sik­si, joh­tui vain käy­tän­nön syis­tä. Suo­meen­han tämä us­ko oli le­vin­nyt Ruot­sin La­pis­ta, pap­pi La­es­ta­diuk­sen saar­no­jen kaut­ta. Hä­nel­le taas evan­ke­liu­min siu­na­si us­ko­vai­nen nuo­ri nai­nen, La­pin Ma­ri­ak­si kut­sut­tu.

Ajat­te­len sitä, mi­ten La­es­ta­dius koki ol­leen­sa kuin yk­si­näi­nen lin­tu, kun­nes löy­si ko­din Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta. Sama pesä, joka toi­sen sil­mis­sä oli vain ri­su­ma­ja, oli La­es­ta­diuk­sel­le tur­va­paik­ka. Hän sai ko­kea kuin tu­tus­sa psal­mis­sa: ”Lin­tu on huo­neen löy­tä­nyt, ja pääs­ky­nen pe­sän­sä.”

Koin hai­keut­ta, kun tuol­la park­ki­pai­kal­la hy­väs­te­lin nuo­ruu­sai­kai­sen ka­ve­ri­ni. Ajat­te­lin poi­kaa, joka oli is­tus­kel­lut paah­tu­neel­la seu­ra­ken­täl­lä. Kun­pa oli­sim­me pu­hu­neet nii­hin ai­koi­hin us­ko­na­si­ois­ta. Olim­me kyl­lä kuun­nel­leet seu­ro­ja ja lau­la­neet, mut­ta en muis­ta, et­tä kos­kaan oli­sim­me ju­tel­leet sy­vem­min, em­me to­del­la tär­keis­tä asi­ois­ta. Ajat­te­lit­ko jo sil­loin luo­pu­va­si? Kat­se­lit­ko tätä us­koa kuin lin­nun­pe­sää, joka oli al­ka­nut näyt­tää sil­mii­si hal­val­ta ja tar­peet­to­mal­ta?

Tä­män vuo­den Su­vi­seu­rois­sa ei kul­jet­tu paah­tu­neel­la seu­ra­ken­täl­lä. Ei is­tut­tu ison­tel­tan ko­val­la pen­kil­lä lau­la­mas­sa tai tu­tus­tut­tu uu­siin ih­mi­siin. Ko­koon­nuim­me pie­nel­lä po­ru­kal­la las­ten mum­mu­laan. Vaik­ka puit­teet seu­rois­sa oli­vat eri­lai­set, seu­ra­ra­di­os­ta kuu­lu­nut sa­no­ma oli en­nal­laan. Se oli sama sa­no­ma kuin sil­loin, kun La­pin Ma­ria muis­tut­ti La­es­ta­dius­ta, et­tä vain Ju­ma­lan sa­nan mu­kai­sel­la us­kol­la voi pääs­tä Tai­vaa­seen. Se sama sa­no­ma oli Jee­suk­sel­la, joka ju­lis­ti Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta. Jee­suk­sel­la, joka ar­mah­det­tu­aan syn­ti­sen nai­sen to­te­si lem­pe­äs­ti, et­tä mene, älä­kä tee enää syn­tiä.

Kun tätä blo­gi­teks­tiä kir­joi­tan, kuun­te­len sa­mal­la ke­sä­seu­ra­ra­di­on lau­lu­ja. Nii­den tur­val­lis­ta ja loh­dut­ta­vaa sa­no­maa. Us­kon, et­tä Ju­ma­lal­le on kaik­ki mah­dol­lis­ta. Ha­lu­an luot­taa sii­hen, et­tä Ju­ma­lan sana voi lä­hes­tyä ja kos­ket­taa si­nu­a­kin, joka et us­ko. Kun­pa et Ju­ma­lan kut­su­es­sa kään­täi­si si­sin­tä­si pois, vaan kuun­te­li­sit. Kun­pa vie­lä löy­täi­sit sen, min­kä ka­do­tit.