Poi­ka tö­mis­te­lee ul­ko-oves­ta si­sään. ”äi­ti, tuu äk­kiä! Nyt ne on tääl­lä!” Vil­kai­sen kes­ken jää­nyt­tä tis­ki­rum­baa ja pie­nim­mäi­sen sot­kuis­ta ruo­ka­paik­kaa, sit­ten uu­des­taan kou­lu­lai­sen kas­vo­ja. ”Ekat mer­kit ke­vääs­tä”, poi­ka tar­ken­taa. ”Jout­se­net!”

Sii­hen jää­vät tis­ki­rät­ti ja sot­kut. Kun eh­din te­ras­sil­le, kuu­len en­sim­mäi­set tö­räyk­set. Kau­ka­na jär­ven ylä­puo­lel­la len­tä­vät val­koi­set lin­nut, ul­jaat ja niin ter­ve­tul­leet.

Joka vuo­si ke­vään tulo tun­tuu ih­meel­li­sel­tä. Aa­mu­jen kir­kas­tu­mi­nen he­rät­tää kaik­ki ais­tit. Mie­li­kin on äk­kiä kirk­kaam­pi, va­loi­sam­pi. Tun­tuu, et­tä kaik­ki iha­na on juu­ri al­ka­mas­sa. Te­kee mie­li seis­tä ul­ko­na, nos­taa kas­vot koh­ti va­loa ja hen­git­tää si­sään iloa ja läm­pöä.

Aja­tuk­siin vir­taa­vat ke­vät­pu­ro­jen so­li­nat, kroo­kus­ten ja les­ken­leh­tien esiin­mars­sit, pian he­rää­vät ome­na­pui­den val­ke­at ku­kat. Peip­po­set li­ver­tä­vät kuu­lu­mi­si­aan ja väs­tä­räk­kien pyrs­töt keik­ku­vat. Muu­ra­hais­pe­sis­sä al­kaa ku­hi­na, en­sim­mäi­set lep­pä­ker­tut kii­ku­te­taan näh­tä­väk­si ja ojan­reu­nal­la seu­ra­taan nui­ja­päi­den ke­hit­ty­mis­tä hyp­pi­vik­si sam­ma­koik­si.

Au­rin­gon läm­mös­sä he­rää­vät myös mo­net ke­säi­set muis­tot. Vuo­sia sit­ten yk­si lap­sis­tam­me ker­toi sil­mät suu­ri­na: "äi­ti, mää näin ha­ra­kan­kel­lon tai kis­san­kel­lon. Ihan oi­kees­ti. Se oli si­ni­nen!" Var­muu­den vuok­si, et­tei äi­ti suot­ta epäi­li­si, tuo ne­li­vuo­ti­as li­sä­si: "Sii­tä kuu­lu tik-tak-tik-tak…"

Vii­si­vuo­ti­aa­na tuo sama poi­ka py­säh­tyi ojan­pien­ta­reel­le tut­ki­maan kuk­kia ja huu­si äi­ti­ä­kin nii­tä ihas­te­le­maan. Ja kun en heti men­nyt ih­met­te­le­mään koi­ran­put­kien kau­neut­ta, poi­ka va­kuut­te­li, et­tä kan­nat­taa. ”Näi­tä ei oo täs­sä maa­il­mas­sa mel­kein yh­tään!”

Va­lon li­sään­ty­mi­nen tuo mu­ka­naan myös aja­tuk­set lä­hes­ty­vis­tä su­vi­seu­rois­ta. Hil­jai­nen kai­paus sy­ve­nee, muun­tuu suun­ni­tel­mik­si. Ale­taan tut­kia kart­to­ja, miet­tiä, mis­sä py­säh­del­lään su­vi­seu­ra­mat­kal­la. Mitä tar­vi­taan mu­kaan? Ja sa­mal­la tut­tu ru­kous hii­pii mie­leen. Kun­pa kaik­ki su­jui­si hy­vin. Kun­pa tä­nä­kin ke­sä­nä sin­ne pääs­täi­siin, val­koi­sen tel­tan hu­mi­naan, pen­kil­le lau­la­maan.

Ai­van kuin läm­pi­mä­nä ke­vät­päi­vä­nä, te­kee su­vi­seu­rois­sa­kin mie­li nos­taa kas­vot koh­ti va­loa. Te­kee mie­li hen­git­tää si­sään iloa ja läm­pöä. As­ke­leet suun­tau­tu­vat seu­ra­ken­täl­le, isoon­telt­taan. Sin­ne, mis­tä kan­tau­tuu tur­val­li­nen ja loh­dul­li­nen evan­ke­liu­mi. Ar­mon au­rin­ko.

Sa­maa saa ihas­tel­la lä­hes­ty­väs­sä pää­si­äi­ses­sä. Pi­meys jää taak­se, maa­il­maan tul­vii valo. Ju­ma­lan poi­ka on voit­ta­nut kuo­le­man. On­nel­lis­ta on kat­sel­la elä­mää tuos­sa va­los­sa.