Yh­te­nä il­ta­na tut­kin lää­kä­rien sa­no­ja. Toi­ses­sa pa­pe­ris­sa tois­tui­vat kipu ja nä­kö­häi­ri­öt. Toi­ses­ta ha­pui­lin sa­no­ja vai­kea, löy­dök­set, lä­he­te. Sa­mal­la mie­les­sä­ni kul­ki­vat vii­me päi­vien uu­ti­set, ris­ki­ryh­mät ja ka­ran­tee­nit. Mie­li oli täyn­nä hil­jai­sia sa­no­ja, tum­muut­ta, joka pai­noi har­tei­ta. Sa­no­ja, joi­ta en jak­sa­nut aja­tel­la.

Sil­loin al­koi olo­huo­nees­ta kai­kua lau­lu. Tei­ni-ikäis­ten ää­net yh­tyi­vät, kei­nui­vat ke­väi­ses­sä il­las­sa va­lok­si ja kii­tok­sek­si. No­jau­duin pöy­tään, käm­me­net le­pä­si­vät pöy­dän ko­val­la pin­nal­la. An­noin huo­lien va­lua alas, kuun­te­lin. ”Vaan sil­loin kuu­luu ää­ni pai­me­nen, hän kut­suu mei­tä rak­kau­des­saan”, nuo­ret lau­loi­vat. Tun­sin, mi­ten valo al­koi lai­neh­tia si­sim­pään. Kii­tol­li­suu­den kyy­ne­leet hii­pi­vät sil­mä­kul­miin.

Mo­nis­sa ko­deis­sa ko­e­taan nyt huol­ta ko­ro­na­vi­ruk­sen vuok­si. Osan on ol­lut vai­kea jär­jes­tää lap­sil­le hoi­toa ja etä­o­pe­tus­ta, lo­mau­tuk­set ovat ki­ris­tä­neet miel­tä. Elä­mä on äk­kiä tun­tu­nut py­säh­ty­vän. Tu­le­vai­suus on al­ka­nut pe­lot­taa.

Mei­dän per­hees­säm­me­kin on ol­lut vii­me viik­koi­na huo­lia. On ol­lut vai­kei­ta asi­oi­ta, jot­ka ovat py­säyt­tä­neet ja hil­jen­tä­neet. Sa­mal­la olem­me saa­neet kui­ten­kin huo­ma­ta, et­tä Tai­vaan Isä pu­huu juu­ri nyt. Ei­kä tuo puhe ole kii­vas­ta tai ah­dis­ta­vaa, vaan täyn­nä lem­pe­ää rak­kaut­ta.

Kun olen huo­lien pai­na­es­sa miet­ti­nyt mik­si-ky­sy­myk­siä, on Tai­vaan Isä vas­tan­nut omal­la ta­val­laan. Pie­nin lap­sis­tam­me, mel­kein kak­si­vuo­ti­as, on al­ka­nut kirk­kaal­la ää­nel­lään lau­laa lau­lua tur­val­li­ses­ta saat­ta­jas­ta, Isän kä­des­tä ja rak­kau­den ties­tä. Lap­sen us­kol­laan hän on näyt­tä­nyt, et­tä ei tar­vit­se pe­lä­tä. Kaik­ki mur­heet saa jät­tää Tai­vaan Isäl­le.

Vii­me päi­vi­nä olem­me tut­ki­neet pal­jon luon­toa ja kuun­nel­leet met­sän le­vol­lis­ta rau­haa. Olem­me ih­me­tel­leet, mi­ten kau­nis on Ju­ma­lan luo­ma maa. Huo­lien kes­kel­le­kin hän an­taa au­rin­kon­sa pais­taa. Tien reu­noil­la nou­se­vat les­ken­leh­tien luot­ta­vai­set ku­kin­not. Ne kään­ty­vät koh­ti va­loa ja näyt­tä­vät meil­le suun­taa.

Il­tai­sin olen las­ten pyyn­nös­tä lu­ke­nut ää­neen uut­ta ker­to­mus­kir­jaa Sy­dän va­loa vas­ten. Nuo het­ket ovat en­ti­ses­tään lä­hen­tä­neet mei­tä. Ai­van kuin ym­pä­ril­läm­me oli­si suo­jaa­va kä­si­var­si, joka pi­tää mei­tä yh­des­sä. Joka pi­tää meis­tä huol­ta.

Olem­me myös ko­koon­tu­neet yh­des­sä kuun­te­le­maan net­ti­seu­ro­ja, raa­mat­tu­luok­kia ja py­hä­kou­lu­ja. Is­tu­es­sa­ni olo­huo­neen soh­val­la olen kat­sel­lut ym­pä­ril­lä­ni ole­via rak­kai­ta, tätä per­het­tä, joka mi­nul­le on lah­jak­si an­net­tu. Olen aja­tel­lut, et­tä mei­tä ihan eri­tyi­sel­lä ta­val­la ra­kas­te­taan ja hoi­de­taan, juu­ri nyt.

Kai­ken vai­ke­an kes­kel­lä saa luot­ta­vai­se­na kat­soa sin­ne, mis­tä apu tu­lee. Ei mei­tä jä­te­tä mil­loin­kaan yk­sin.