Mi­nut kas­tet­tiin isä­ni 50-vuo­tis­juh­lis­sa. Tuos­sa ti­lai­suu­des­sa sain kas­teen lah­jan li­säk­si elä­mää­ni kak­si ih­mis­tä, jot­ka ha­lu­si­vat kan­taa mi­nua sy­lin li­säk­si sy­dä­mes­sään. Kun isä­ni sai­ras­tui va­ka­vas­ti, kum­mi­ni oli­vat koko per­heem­me tu­ke­na. Vaik­ka muis­tan tuol­ta ajal­ta myös su­rul­li­sia het­kiä, muis­tan yh­tä vah­vas­ti kum­mie­ni huo­len­pi­don. He oli­vat läs­nä, kun tar­vit­tiin. He ha­ki­vat mi­nut yö­ky­lään ja vei­vät ret­kil­le. Kum­mit ha­ki­vat kir­jas­tos­ta kas­si­kau­pal­la kir­jo­ja ja tar­jo­si­vat rah­kaa, joka mais­tui iha­nan ker­mai­sel­ta. He os­ti­vat mi­nul­le iki­o­man kaa­ka­o­pur­kin ja elä­mä­ni en­sim­mäi­sen ham­pu­ri­lai­sen. Kum­mien seu­ras­sa sain vä­lil­lä myös ta­lut­taa koi­raa ja ih­me­tel­lä kii­ka­ril­la luon­non kau­neut­ta.

Muis­tan myös, mi­ten seu­roi­hin men­nes­sä kat­see­ni et­si ai­na, ovat­ko kum­mit pai­kal­la. Kos­kaan he ei­vät jät­tä­neet ter­veh­ti­mät­tä. Ai­na löy­tyi ai­kaa vaih­taa muu­ta­ma sana. Sain tun­tea, et­tä olin heil­le ra­kas.

Eri­tyi­sel­lä läm­möl­lä muis­te­len Kuu­sa­mon su­vi­seu­ro­ja, jon­ne pää­sin kum­mie­ni kyy­dis­sä. Isä­ni oli ke­vääl­lä kuol­lut. Mi­ten tär­keä tuo reis­su oli­kaan! Kesä ei ol­lut­kaan vain su­rul­li­nen. Sii­nä oli äk­kiä niin pal­jon iloa!

Vuo­sien ku­lu­es­sa ys­tä­vyys kum­mie­ni kans­sa on sy­ven­ty­nyt. Heis­tä on tul­lut lap­sil­lem­me kum­mi­mum­mo­ja. Pu­he­li­men vies­tit kul­jet­ta­vat vä­lil­läm­me va­lo­ku­via ja läm­pi­miä aja­tuk­sia. Kan­nam­me toi­si­am­me ru­kouk­sis­sa.

Omia kum­me­ja­ni aja­tel­les­sa olen miet­ti­nyt sitä, mi­ten ar­vo­kas kum­mi­suh­de voi par­haim­mil­laan ol­la. Mi­ten kan­taa­kaan aja­tus sii­tä, et­tä on ole­mas­sa ih­mi­nen, joka muis­taa ru­kouk­sis­sa. Ajat­te­len, et­tä vä­lit­tä­mi­nen on pal­jon suu­rem­pi lah­ja kuin yk­si­kään ta­va­ra.

Olen it­se­kin saa­nut mon­ta kum­mi­las­ta. He kaik­ki ovat oman­lai­si­aan, eri ta­voin rak­kai­ta. Osan kans­sa vä­lit ovat eri­tyi­sen lä­hei­set. Kak­si kum­mi­poi­kaa­ni olen saa­nut ka­ve­rik­se­ni raa­mat­tu­luok­ka­toi­min­taan. Ilol­la olen kat­sel­lut noi­ta iso­si­a­ni ja aja­tel­lut, mi­ten Tai­vaan Isä on hei­tä kan­ta­nut, säi­lyt­tä­nyt us­ko­mas­sa.

Osan kans­sa olen saa­nut viet­tää ai­kaa myös Su­vi­seu­rois­sa. Olen vie­nyt hei­tä isoon­telt­taan kuun­te­le­maan seu­ra­pu­hei­ta ja vä­lil­lä olem­me is­tu­neet paah­tu­neel­la su­vi­seu­ra­ken­täl­lä ja syö­neet jää­te­löä. Nuo het­ket ovat jää­neet pie­nik­si aar­teik­si omaan si­sim­pää­ni. Toi­von, et­tä ne voi­si­vat ol­la aar­tei­na myös kum­mi­lap­sil­le.

Kum­mi­lap­sis­sa on myös hei­tä, joi­ta olen voi­nut ta­va­ta ai­van lii­an vä­hän. Olen vä­lil­lä sur­rut sitä. Sil­ti toi­von hei­dän tie­tä­vän, et­tä heil­lä on oma paik­kan­sa si­sim­mäs­sä­ni. Olen niin mo­nes­ti pyy­tä­nyt, et­tä Tai­vaan Isä hei­tä kan­tai­si, kun it­se en eri syis­tä ole riit­tä­väs­ti osan­nut tai pys­ty­nyt.

Ker­ran, kun poh­din yh­del­le kum­mi­lap­sel­le­ni sitä, mi­ten vä­hiin oli­vat kum­mi­het­ket lap­suus­vuo­sien jäl­keen jää­neet, tämä ra­kas kum­mi­lap­si sa­noi ko­ke­neen­sa toi­sin. Hän oli aja­tel­lut, et­tä tar­vit­ta­es­sa oli­sin ai­na hän­tä var­ten ole­mas­sa. Se aja­tus lii­kut­ti ja myös loh­dut­ti it­se­ä­ni.

Omil­le lap­sil­lem­me kum­mit ovat ai­na ol­leet tär­kei­tä. Kos­ka ko­ro­nan vuok­si em­me voi juu­ri­kaan ta­va­ta hei­tä, kat­se­lem­me vä­lil­lä van­ho­ja vi­de­oi­ta yh­tei­sis­tä het­kis­tä. Var­sin­kin nuo­rim­mal­le, liki kol­me­vuo­ti­aal­le vi­de­o­muis­tot ovat tär­kei­tä. On­nel­li­se­na hän kat­soo vi­de­oi­ta, jois­sa kum­mit lau­la­vat hä­nen kans­saan. Vi­de­oi­ta, jois­sa joku kum­meis­ta pi­tää hän­tä sy­lis­sään. Yh­te­nä päi­vä­nä pik­kui­nen leik­ki kai­kes­sa rau­has­sa le­goil­la. Kes­ken lei­kin hän sän­tä­si luok­se­ni ja pu­ris­ti kä­des­sään le­gouk­koa. ”Äi­ti, äi­ti! Voi­ko tää ol­la Jou­ko?” Kun sa­noin, et­tä tot­ta­kai se voi ol­la, pik­kui­nen ai­van hyp­pe­li ilos­ta. Vaik­ka kum­mi ei ai­koi­hin ol­lut pääs­syt kum­mi­tyt­tön­sä luok­se, oli hän lei­keis­sä sil­ti mu­ka­na.

Olen iloin­nut sii­tä, et­tä osa kum­mi­lap­sis­ta­ni on lu­pau­tu­nut las­tem­me kum­meik­si. Olen saa­nut pi­tää hei­tä elä­mäs­sä­ni täl­lä­kin ta­val­la.

Yh­te­nä päi­vä­nä sain jo ai­kuis­tu­neel­ta kum­mi­lap­sel­ta­ni iha­nan, ra­kas­ta­van vies­tin. Sii­nä oli mu­ka­na vuo­sien­ta­kai­nen kuva, jos­sa pi­din hän­tä lap­suus­ko­ti­ni soh­val­la tiu­kas­sa ru­tis­tuk­ses­sa. Mo­lem­mil­la koko ole­mus oli täyn­nä iloa. Tuo­ta ku­vaa kat­sel­les­sa­ni mie­tin, mi­ten pie­nis­sä het­kis­sä voi ol­la suu­ri on­ni. Par­haim­mil­laan kum­mius on lah­jaa sekä kum­mil­le et­tä kum­mi­lap­sel­le.