Lä­hes päi­vit­täin py­säh­dyn sen edes­sä, hil­je­nen ja ih­met­te­len. Pie­ni lap­si on opet­ta­ja­na ihan eri­tyi­nen. Lap­si ei omaa vii­saut­taan ko­ros­ta, hän vain huo­maa asi­oi­ta ja il­mai­see ilo­aan ja ih­me­tys­tään. Pyy­tää pääs­tä sy­liin, ru­tis­taa pyy­tä­mät­tä. Si­lit­tää ry­pyt pois ja työn­tää huo­let si­vuun.

Jo pa­ri­vuo­ti­as lap­si ym­mär­tää elä­mäs­tä pal­jon. Kun ker­ran ih­met­te­lin, mis­sä noin reip­pai­ta lap­sia oi­kein kas­vaa, tyt­tö rie­muit­si: ”Näin leip­pai­ta tyt­tö­jä kat­vaa niin… niin… kai­na­lot­ta!” Niin yk­sin­ker­tai­sia ovat asi­at. Ei tar­vit­se lii­kaa miet­tiä kas­va­tus­kou­ke­roi­ta. Kai­na­los­sa, sy­lin läm­mös­sä on tur­val­li­nen ja hyvä kas­vu­a­lus­ta pie­nel­le ih­mi­sel­le – ja isom­mal­le­kin.

”äi­ti, mää toin sul­le iloa!” Lap­si juok­see yli pi­han kuin len­tä­en, kuk­ka nyr­kis­sään. Hän rie­muit­see pie­nes­tä kar­va­ma­dos­ta, iloi­sen­vä­ri­ses­tä vaah­te­ran­leh­des­tä. Hän huo­maa män­nyn sa­la­kir­joi­tuk­set ja ko­ris­te­lee rap­pu­sia kä­vyil­lä. Hän saat­taa is­tua pit­kät ajat ojan­reu­nal­la ihan vain sil­tä va­ral­ta, jos sat­tui­si nä­ke­mään sam­ma­kon.

Lap­si nä­kee toi­si­naan asi­oi­ta niin tar­kas­ti, et­tä se vä­ki­sin py­säyt­tää. Vuo­sia sit­ten yk­si po­jis­tam­me tuu­ma­si vii­si­vuo­ti­aan vii­sau­del­la: ”Kun isi on pois­sa, äi­til­lä on ikä­vä. Ja sit­ten se te­kee ra­kas­tus­pit­saa!” Toi­nen taas poh­dis­ke­li sa­ma­ni­käi­se­nä: ”Ei­kö niin, et­tä Suo­mi on pie­ni maa­pal­lol­la, mut­ta elä­mäs­sä se on suu­ri...”

Myös us­ko­na­si­ois­sa pie­ni lap­si on usein opet­ta­jan pai­kal­la. Ker­ran mel­kein kuu­si­vuo­ti­as sa­noi pik­ku­vel­jis­tään, et­tä ne ovat niin tär­kei­tä, et­tä il­man nii­tä ei voi­si elää. Sil­loin ne­li­vuo­ti­as hät­käyt­ti: ”Jee­sus­kin on tär­keä, kos­ka se on elä­män lei­pä.”

Ja kun per­hee­seem­me taas ker­ran saa­tiin uu­si vau­va, sil­loi­nen vii­si­vuo­ti­as kat­se­li vai­pan­vaih­toa si­vus­ta, tuu­ma­si sit­ten: "äi­ti, vau­va on lah­ja." Kun myön­sin, et­tä niin­hän se on, poi­ka vie­lä tar­ken­si: "Me saa­tiin se Jee­suk­sel­ta.”

Se, et­tä saa elää näi­den ih­mei­den kes­kel­lä, ve­tää nöy­räk­si ja kii­tol­li­sek­si. Sil­lä voi­ko ih­mi­nen saa­da mat­kal­leen pa­rem­pia saat­ta­jia? Lap­sen pik­kui­nen käsi on val­mis tart­tu­maan kä­teen. Sy­dän on no­pe­as­ti val­mis an­ta­maan an­teek­si, ra­kas­ta­maan kaik­kien vir­hei­den­kin yli.

Ei ole ih­me, et­tä pie­ni lap­si on nos­tet­tu us­kon esi­ku­vak­si. Tur­val­lis­ta ja on­nel­lis­ta on us­koa lap­sen lail­la – luot­ta­en sii­hen, et­tä meis­tä pi­de­tään huol­ta.