Eräs unik­ko­kan­ti­nen vih­ko he­rät­tää mi­nus­sa pal­jon tun­tei­ta. Eri­tyis­tä tuol­le vi­hol­le on se, et­tä olen jo­kai­sen si­vun ylä­o­saan it­se kir­joit­ta­nut jon­kin ky­sy­myk­sen tai pyyn­nön. Mil­lai­nen oli lap­suu­te­si lem­pi­paik­ka? Ker­ro joi­ta­kin lau­lui­hin liit­ty­viä muis­to­ja. Ja si­vu­jen ala­o­sat on täyt­tä­nyt ta­sai­sel­la ja kau­niil­la kä­si­a­lal­la yk­si ja sama hen­ki­lö.

Unik­ko­vi­hon kan­teen olen lii­man­nut ku­van omas­ta äi­dis­tä­ni. Kym­me­nen vuot­ta sit­ten hän vas­tai­li ky­sy­myk­sii­ni, kir­joit­ti aja­tuk­si­aan tal­teen ja an­toi muis­to­jen tul­van jää­dä elä­mään.

Tuo­ta vih­koa olen vii­me kuu­kau­si­na pal­jon aja­tel­lut. Ete­ne­vä muis­ti­sai­raus on hil­jal­leen muut­ta­nut äi­tiä ja rii­su­nut muis­tois­ta. Kun tar­tun tuo­hon vih­koon ja näen tu­tun kä­si­a­lan, on kuin kää­riy­tyi­sin läm­pi­mään peit­toon.

Olen taas lap­si, joka nu­kah­taa seu­ra­pen­kis­sä äi­din sy­liin. Lap­si, joka tyyn­tyy äi­din le­vol­lis­ten kä­sien si­li­tyk­seen. Olen nuo­ri, joka ki­pui­lee omien tun­tei­den kans­sa ja jota äi­ti kuun­te­lee ja roh­kai­see. Olen ai­kui­nen, joka hen­käi­see kii­tol­li­suu­des­ta, kun huo­nos­ti nu­ku­tun yön jäl­keen nä­kee ovel­la äi­din.

Olen taas ty­tär, joka saa kuul­la tu­tut muis­tot, elää mu­ka­na vuo­si­kym­men­ten ta­kai­set het­ket. Olen ty­tär, joka yhä uu­del­leen – rak­kai­den sa­no­jen kaut­ta – saa lä­hel­leen äi­din, tu­tun ja tär­ke­än.

Vi­hon si­vuil­la äi­ti pu­huu sii­tä, mi­ten rak­kai­ta me lap­set olem­me ol­leet ja mil­lais­ta oli ai­ka­naan odot­taa mei­tä. Hän pu­huu omis­ta van­hem­mis­taan, sii­tä, mi­ten vai­ke­aa oli elä­mä sota-ai­ka­na. Ja mi­ten sil­loin­kin Ju­ma­la kan­toi.

Lu­kies­sa­ni noi­ta lau­sei­ta kuu­len äi­ti­ni pu­hu­van. Hän on äk­kiä ai­van lä­hel­lä ja pu­huu sii­tä, mikä on tär­ke­ää. Kuu­len hä­nen ää­nes­sään muis­to­jen nos­tat­ta­man hy­myn. Ei­kä tuos­sa het­kes­sä ole muis­ti­sai­raut­ta, ei ki­pua, ei lä­hes­ty­vää kuo­le­maa.

Toi­si­naan kat­se­len van­ho­ja va­lo­ku­via ja mie­tin, mi­ten tär­ke­ää on muis­taa. Mi­ten on­nel­lis­ta on muis­taa se tiet­ty het­ki, jol­loin oma ra­kas tart­tui vä­hän aras­tel­len ja ky­sy­vä­nä kä­teen. Mi­ten iha­naa on muis­taa vau­van en­sim­mäi­nen kat­se, mo­net mer­ki­tyk­sel­li­set sa­nat, ja ne het­ket, jol­loin sa­no­ja ei ole tar­vit­tu.

Ja sit­ten­kin – mi­ten tur­val­lis­ta on näh­dä, et­tä yli muis­ti­sai­rau­den­kin voi säi­lyä se kaik­kein tär­kein.

Jos­kus, kun olen äi­ti­ni sän­gyn vie­rel­lä is­tu­nut, olen miet­ti­nyt, min­ne sinä äi­ti ka­to­sit. On ol­lut vain se­ka­via sa­no­ja, tor­kah­duk­sia, tun­net­ta, et­tä äi­ti on he­reil­lä ol­les­saan­kin jos­sain pois­sa. Mut­ta kun olen al­ka­nut pu­hel­la hy­väs­tä Ju­ma­las­ta ja sii­tä, mi­ten saa täl­lä­kin het­kel­lä us­koa, äi­ti on ai­van kuin ha­vah­tu­nut unes­ta. On tart­tu­nut kä­tee­ni, hy­myil­lyt kirk­kain sil­min ja sa­no­nut: ”Sii­nä on se kaik­kein tär­kein tur­va.”

Sitä toi­von ja ru­koi­len omal­le­kin koh­dal­le, et­tä vaik­ka kaik­ki muu mie­les­tä ka­to­ai­si, kun­pa se tär­kein muis­to säi­lyi­si. Säi­lyi­si luot­ta­mus sii­hen, et­tä kaik­ki syn­nit saa us­koa an­teek­si Jee­suk­sen ni­mes­sä ja ve­res­sä. Sii­nä on ih­mi­sen tär­kein tur­va. Sii­nä on koko elä­mä.