Erään ker­ran, kun kä­ve­lim­me lä­hei­seen ky­lä­kirk­koon seu­roi­hin, osui las­ten kou­lu­ka­ve­rei­ta pai­kal­le. Nuo ka­ve­rit ih­met­te­li­vät, min­ne olim­me me­nos­sa. Mi­ten sii­nä tu­li­kin it­sel­le niin kova ar­kuus, et­tä nyö­käy­tin vain pää­tä­ni epä­mää­räi­ses­ti ja sa­noin, et­tä tuon­ne­han me. Mut­ta kyl­lä sy­dän­tä lii­kaut­ti, kun lap­set avoi­mes­ti ker­toi­vat, et­tä men­nään seu­roi­hin. Opet­ti­vat esi­mer­kil­lään äi­ti­ä­kin, et­tä näi­tä asi­oi­ta ei tar­vit­se pii­lot­taa.

On­ko si­nun help­po tun­nus­taa us­ko­a­si vai vai­ke­net­ko? It­se olen mo­nes­ti ko­vin ar­ka tun­nus­ta­ja. Sil­ti ar­kai­lun­kin kes­kel­lä koen, et­tä tär­kein­tä ei kan­nat­tai­si kät­keä.

Ys­tä­vä­ni puo­li­so opet­ti mi­nua täs­sä. Hän ei us­ko ku­ten me, mut­ta ar­vos­taa elä­män­ta­po­jam­me ja ar­vo­jam­me. Ker­ran hän sa­noi jo­tain, joka eri­tyi­ses­ti kos­ket­ti. ”Mik­si te aras­te­let­te sitä, et­tä us­kot­te?” hän ky­syi. ”Tei­dän us­kos­sa on niin pal­jon hy­vää. Ei­kö oli­si tär­ke­ää, et­tä mah­dol­li­sim­man moni sii­tä kuu­li­si?”

Erään ih­mi­sen kans­sa kes­kus­te­lin vuo­sia sit­ten us­kos­ta. Hän­tä ihas­tut­ti se aja­tus, et­tä lap­si syn­tyy Ju­ma­lan lap­se­na. Hän ha­lu­si tie­tää myös, mik­si en käy­tä al­ko­ho­lia tai hy­väk­sy ir­to­suh­tei­ta. Lo­pul­ta hän vä­hän vai­su­na sa­noi, et­tä mie­lel­lään us­koi­si sa­mal­la ta­val­la, mut­ta ei jak­sa ot­taa kaik­kia lap­sia vas­taan. Hän ei eh­kä kä­sit­tä­nyt sitä, et­tä ison­kin per­heen van­hem­muu­teen kas­vaa ajan myö­tä, ei­kä täy­del­li­syyt­tä vaa­di­ta. Ju­ma­la, joka an­taa us­kon, voi an­taa ilon koko elä­mään.

Yk­si tut­ta­va­ni pyy­si mi­nua ker­to­maan Su­vi­seu­rois­ta ja us­ko­ni pe­rus­teis­ta. Ko­vin ar­ka­na ja va­ja­vai­ses­ti niis­tä pu­huin, sen ver­ran kuin sa­not­ta­vaa sain. Jos­sain kes­kus­te­lun vai­hees­sa huo­ma­sin, et­tä tut­ta­va­ni sil­mis­sä oli­vat kyy­ne­leet. Ky­syin hä­nel­tä, ha­lu­ai­si­ko hän saa­da omat syn­tin­sä an­teek­si. Hän ha­la­si mi­nua ja ot­ti an­teek­si­an­ta­muk­sen vas­taan.

Kos­kaan en ole hän­tä seu­rois­sa koh­dan­nut, mut­ta kun olem­me vies­teil­leet, hän on ha­lun­nut us­koa. Hän on myös iloin­nut sii­tä, et­tä olen lä­het­tä­nyt hä­nel­le link­ke­jä seu­ra­pu­hei­siin. Olen aja­tel­lut, et­tä Tai­vaan Isä kyl­lä tie­tää hä­nen sy­dä­men­sä ti­lan ja voi ve­tää myös seu­ra­kun­ta­yh­tey­teen. Ei mi­nun tar­vit­se hä­täil­lä sitä, on­ko hä­nel­lä oi­kea ym­mär­rys. Us­kon, et­tä Ju­ma­lal­la on va­raa ava­ta kaik­ki tär­keä.

En­ti­sel­lä työ­pai­kal­la­ni oli työ­ka­ve­reil­la­ni ta­pa­na ky­sel­lä us­kos­ta. He ha­lu­si­vat myös näh­dä su­vi­seu­ra­ku­via ja mie­lel­lään kuun­te­li­vat, mil­lais­ta il­ta­ky­lis­sä oli ol­lut. Osa heis­tä on säi­ly­nyt ys­tä­vi­nä­ni vuo­sien­kin jäl­keen. Jos­kus olen lait­ta­nut heil­le vi­de­o­pät­kiä las­ten lau­luis­ta tai lä­het­tä­nyt lin­kin tä­hän blo­gii­ni. Olen iloin­nut sii­tä, et­tä he ovat hy­väk­sy­neet mi­nut sel­lai­se­na kuin olen.

Jot­kut eri ta­val­la us­ko­vis­ta tu­tuis­ta­ni ovat to­den­neet, et­tä ha­lu­ai­si­vat käy­dä Su­vi­seu­rois­sa pai­kan pääl­lä. Osaa on kiin­nos­ta­nut us­ko, osa on ha­lun­nut pääs­tä het­kek­si kur­kis­ta­maan sii­hen maa­il­maan, joka on it­sel­le­ni niin tär­keä. Hei­tä on kiin­nos­ta­nut Su­vi­seu­ro­jen tun­nel­ma, joka on ai­van oman­lai­sen­sa. Muu­ta­ma on pai­kal­la käy­nyt­kin, joku on kään­ty­nyt vii­me het­kil­lä pois.

Tuon ys­tä­vä­ni puo­li­son sa­no­ja olen mo­nes­ti aja­tel­lut. ”Ei­kö oli­si tär­ke­ää, et­tä mah­dol­li­sim­man moni sii­tä kuu­li­si?” Ei ole help­poa ker­toa, et­tä olen us­ko­vai­nen. Mo­nes­ti jän­ni­tän ih­mis­ten en­nak­ko­luu­lo­ja ja poh­din me­di­an an­ta­maa, jos­kus ko­vin yk­si­oi­kois­ta ku­vaa.

Yri­tän kui­ten­kin aja­tel­la, et­tä it­se en kos­kaan tie­dä, kuka tä­hän jouk­koon kai­paa. Sik­si pyy­dän Tai­vaan Isäl­tä roh­keut­ta pu­hua. Pyy­dän sitä, et­tä us­kon liek­ki sai­si elää ja nä­kyä, vaik­ka te­ki­si mie­li pii­lou­tua maa­il­man vii­mal­ta. Ha­lu­an us­koa, et­tä Ju­ma­lan joh­dat­ta­mi­na kaik­ki asi­at jär­jes­ty­vät.

Kun Na­ta­na­el ih­met­te­li, voi­ko Na­sa­re­tis­ta tul­la mi­tään hy­vää, sa­noi Fi­lip­pus: ”Tule ja kat­so!” Sitä ru­koi­len, et­tä yhä sai­si löy­tyä nii­tä, jot­ka tu­le­vat. Ja us­ko­vat.