Sei­son ko­ti­pi­has­sa ja tui­jo­tan il­lan hä­mä­rää. Syk­syn tih­ku pu­toi­lee kas­voil­le­ni. Ve­dän sy­vään hen­keä. Tun­tuu, et­tä on ai­van lii­kaa hoi­ta­mat­to­mia asi­oi­ta. Lii­kaa odo­tuk­sia ja vaa­ti­muk­sia. Kat­son hii­pi­vää tum­muut­ta. Kurk­kua pu­ris­taa. Tun­tuu, et­tä en rii­tä.

Si­säl­le pa­lat­tu­a­ni mies kat­soo koh­ti, nä­kee vä­sy­myk­sen ja riit­tä­mät­tö­myy­den tun­tee­ni. Hän kie­too kä­si­var­ret ym­pä­ril­le­ni. Sii­nä il­ta­kii­rei­den kes­kel­lä hän kuun­te­lee tun­to­ja­ni, loh­dut­taa tu­tuil­la sa­noil­la. Kat­son puo­li­so­ni sil­miä, rak­kaut­ta niis­sä. Mie­tin sitä, kuka lo­pul­ta oli ne suu­rim­mat vaa­ti­muk­set ja odo­tuk­set aset­ta­nut. Minä it­se­kö? Ja ihan tur­haan. Ei­hän ke­nen­kään tar­vit­se jak­saa yli voi­mien. Ja uu­sia asi­oi­ta­kin saa ope­tel­la yh­den ker­ral­laan. Um­mis­tan sil­mät ja kuun­te­len het­keä. On äk­kiä niin rau­hal­li­nen olo, tur­val­li­nen.

Al­ku­syk­sy on ol­lut per­hees­säm­me muu­tos­ten ai­kaa. Olen pit­kän tau­on jäl­keen pa­lan­nut työ­e­lä­mään. Työ­ar­keen to­tut­te­lu on vie­nyt voi­mia, ko­ti­työt ovat vä­lil­lä ka­sau­tu­neet. Lap­set ovat kai­van­neet sy­liä ja kuun­te­li­jaa. Oma riit­tä­mät­tö­myy­den tun­ne on vä­lil­lä ol­lut hy­vin vah­va.

Toi­saal­ta olen näi­nä päi­vi­nä ko­ke­nut myös sy­vää kii­tol­li­suut­ta sii­tä ajas­ta, jon­ka sain viet­tää ko­to­na las­ten kans­sa. Sain mah­dol­li­suu­den näh­dä las­ten kas­vua ai­van lä­hel­tä, elää mu­ka­na en­sim­mäi­sis­sä as­ke­lis­sa. En tie­dä, on­ko sel­lai­nen enää kos­kaan mei­dän per­hees­sä mah­dol­lis­ta, mut­ta olen on­nel­li­nen, et­tä olen saa­nut sen ko­kea. Vaik­ka muis­te­len tuo­ta ai­kaa läm­möl­lä, ei se ai­na ole ol­lut vai­va­ton­ta ja ke­ve­ää. Ko­ti­ar­jen kes­kel­lä on ol­lut myös nii­tä het­kiä, jol­loin oli­si kan­nat­ta­nut toi­mia toi­sin. Ol­la pal­jon vii­saam­pi ja kär­si­väl­li­sem­pi.

Yh­te­nä päi­vä­nä mie­tin omal­le tei­ni-ikäi­sel­le­ni sitä, mi­ten mo­net ker­rat olen ko­ke­nut äi­ti­nä epä­on­nis­tu­mis­ta. Tuo nuo­ri sa­noi lem­pe­äs­ti: ”Meil­le sinä olet ihan täy­del­li­nen äi­ti.” Nos­tin kat­see­ni ja pu­dis­tin pää­tä­ni. Muis­tu­tin sii­tä, et­tä lii­an usein olen her­mos­tu­nut. Olen ol­lut vä­sy­nee­nä kär­si­mä­tön ja sa­no­nut kiuk­kui­ses­ti, ol­lut huo­no­na esi­merk­ki­nä. Nuo­ren kat­se ei väis­tä­nyt. Se oli täyn­nä rak­kaut­ta, kun hän sa­noi: ”Ei, äi­ti. Kaik­ki on an­net­tu an­teek­si.” Ne sa­nat py­säyt­ti­vät. Sii­nä het­kes­sä eli täy­del­li­nen ar­mo.

Olen usein miet­ti­nyt sitä, mi­ten pu­hut­te­le­vaa on lap­sen us­ko. Erää­nä päi­vä­nä yk­si lap­sis­tam­me kat­se­li tai­vaal­le piir­ty­vää sa­teen­kaar­ta ja jut­te­li isäl­leen: ”Olis oi­ke­as­ti hie­noa, kun sa­teen­kaa­ren pääs­sä olis aar­re.” Sit­ten tyt­tö jäi miet­ti­mään sa­no­maan­sa ja iloit­si: ”Niin mut­ta... On­han ih­mi­sel­lä elä­män pääs­sä aar­re. Jos on us­ko­mas­sa.”

On iha­naa aja­tel­la, et­tä osa sii­tä aar­tees­ta on us­kon kaut­ta meil­lä jo nyt. Se on an­teek­si­an­ta­muk­ses­sa. Sii­nä Ju­ma­lan rak­kaus hoi­taa ka­tu­vas­ta syn­ti­ses­tä täy­del­li­sen puh­taan. Sii­nä va­los­sa voi epä­on­nis­tu­nut van­hem­pi ja puo­li­so­kin tun­tua ihan täy­del­li­sel­tä.