Sain mie­hel­tä­ni kir­jan, jos­ta olin haa­veil­lut. Tuo kir­ja on SRK:n jul­kai­se­ma Ta­kai­sin Isän ko­tiin. Ah­min sa­no­ja pit­käl­le yö­hön. Luin ih­meel­li­siä ko­ke­muk­sia sii­tä, mi­ten Ju­ma­la on py­säyt­tä­nyt ih­mi­sen ja kut­su­nut lap­sek­seen. Mie­tin sitä, mi­ten suu­ri ja kan­ta­va on Tai­vaan Isän rak­kaus.

Kir­jaa lu­kies­sa he­rä­si mie­lee­ni isä­ni ja äi­ti­ni vuo­si­kym­men­ten ta­kai­nen koh­taa­mi­nen. Ju­ma­lan suun­ni­tel­ma oli sii­nä­kin vah­vas­ti mu­ka­na.

Äi­ti­ni oli nuo­re­na ai­kui­se­na ol­lut keit­tä­jä­nä pie­nel­lä ky­lä­kou­lul­la. Kun kou­lu lak­kau­tet­tiin, hän lait­toi työn­ha­kuil­moi­tuk­sen Päi­vä­mies-leh­teen. Eri­lai­sia työ­tar­jouk­sia tuli usei­ta, mut­ta vii­mei­se­nä kir­je, joka sul­ki muut vaih­to­eh­dot pois. Hä­nel­le oli tul­lut vah­va tun­ne, et­tä oli men­tä­vä hoi­ta­maan tuo­ta apua tar­vit­se­vaa po­li­oin­va­li­dia.

Kun hä­nel­le sit­ten oli sel­vin­nyt, et­tä tuo kir­jeen kir­joit­ta­nut mies ei ol­lut­kaan us­ko­vai­nen, hän oli em­pi­nyt. Vie­raal­le seu­dul­le muut­ta­mi­nen oli pe­lot­ta­nut. Hän oli miet­ti­nyt, löy­tyi­si­kö us­ko­vai­sia ys­tä­viä, jot­ka tu­ki­si­vat. Tuo pyö­rä­tuo­li­po­ti­las oli kui­ten­kin tai­vu­tel­lut hä­net töi­hin lu­paa­mal­la, et­tä hä­nel­le jär­jes­tyi­si mah­dol­li­suus pääs­tä su­vi­seu­roi­hin.

Us­kon, et­tä Ju­ma­la joh­dat­ti nämä kak­si ih­mis­tä, isä­ni ja äi­ti­ni, tois­ten­sa luok­se. Yh­des­sä he tut­ki­vat Raa­mat­tua ja kes­kus­te­li­vat elä­män tär­keim­mis­tä asi­ois­ta. Jo pa­rin vii­kon ku­lut­tua Ju­ma­lan val­ta­kun­ta sai uu­den asuk­kaan.

Ih­meel­li­ses­ti tuli to­dek­si us­ko­vai­sen leh­ti­a­si­a­mie­hen sa­nat. Hän oli ke­hot­ta­nut ai­ka­naan isää­ni ti­laa­maan Päi­vä­mies-leh­den ja sa­no­nut, et­tä se toi­si mu­ka­naan siu­nauk­sen. Jos Päi­vä­mies­tä ei oli­si isäl­le­ni tuo­hon ai­kaan tul­lut, ei hän oli­si näh­nyt tuo­ta työn­ha­kuil­moi­tus­ta.

Ju­ma­lan joh­dat­ta­ma­na hän sai it­sel­leen hen­ki­lö­koh­tai­sen avus­ta­jan, jol­la oli elä­män ar­vok­kain lah­ja. Isä­ni sai avus­ta­jan­sa siu­naa­ma­na us­koa syn­tin­sä an­teek­si ja ai­ka­naan sai hä­nes­tä us­ko­vai­sen avi­o­puo­li­son. Olen mo­nes­ti aja­tel­lut, et­tä vai­ke­as­ta sai­rau­des­taan huo­li­mat­ta isä­ni oli on­nel­li­nen. Hä­nel­tä otet­tiin jo nuo­re­na ter­veys pois, mut­ta hän sai ti­lal­le sen, mitä eni­ten tar­vit­si.

Kun luin tuo­ta uut­ta kir­jaa, ajat­te­lin, et­tä yhä enem­män kan­nat­tai­si ja­kaa täl­lai­sia ko­ke­muk­sia. Muis­to­ja sii­tä, mi­ten Ju­ma­la on ra­kas­ta­nut ja aut­ta­nut. Tu­li­si loh­dut­taa ja roh­kais­ta toi­si­am­me. Usein vai­ke­at elä­män­ti­lan­teet ovat Ju­ma­lan pu­hut­te­lua ja siu­naus­ta. Niin oli myös isä­ni koh­dal­la.

Ko­ro­na-ai­ka­na­kin on tur­val­lis­ta aja­tel­la, et­tä jo­kai­nen asia on Ju­ma­lan tie­dos­sa. Hän kan­taa elä­män eri vai­heis­sa ja an­taa siu­nauk­sen­sa kaik­kiin päi­viin.

Kun sinä kat­se­let omaa elä­mää­si taak­se­päin, tun­tuu­ko si­nus­ta, et­tä olet kul­ke­nut sat­tu­man va­ras­sa? Vai us­kot­ko, et­tä Ju­ma­la on ha­lun­nut vii­toit­taa myös si­nun pol­ku­a­si?