Olen ki­puil­lut, kun ei ole mie­les­sä ol­lut mis­tä kir­joit­taa: sa­no­ja ei ole an­net­tu pa­pe­ril­le pan­ta­vak­si. Vä­ki­sin se ei ai­na­kaan mi­nul­ta on­nis­tu. On­nek­si on mui­ta blo­gis­te­ja, joil­la sa­no­ja on löy­ty­nyt. Ha­lu­an­kin kiit­tää tei­tä. On suu­ri rik­kaus, et­tä olem­me eri­lai­sia ja eläm­me eri­lai­sis­sa elä­män­ti­lan­teis­sa.

Sit­ten taas elä­mäs­sä sat­tui ja ta­pah­tui. Luo­ja an­toi, mis­tä kir­joit­taa. Ha­lu­an­kin ja­kaa tä­män ta­ri­nan teil­le.

Olin läh­dös­sä vii­kon työ­reis­sul­le ul­ko­mail­le. Kum­mi­ty­tön syn­ty­mä­päi­vät sat­tui­vat mat­kaa edel­tä­väl­le vii­kon­lo­pul­le, ja läh­dim­me py­hä­nä ky­lään pit­käs­tä ai­kaa. Päi­vä oli oi­kein mu­ka­va. Ser­kuk­set naut­ti­vat ta­ka­pi­han luis­tin­ken­täs­tä ja oli mu­ka­va näh­dä muu­ten­kin ihan kas­vo­tus­ten.

Ko­tiin il­ta­sel­la aja­es­sa muis­tin, et­tä olin unoh­ta­nut tu­los­taa muu­ta­man mat­kus­tu­sa­si­a­kir­jan, jot­ka tar­vit­sin reis­suun. Il­ta­myö­häl­lä vie­lä huo­ma­sin, et­tä puo­li­son käyt­tä­mä au­to oli vää­rin päin, jol­loin läm­mi­tys­piu­ha ei oli­si yl­tä­nyt au­toa läm­mit­tä­mään. Lä­hes kes­kiy­öl­lä läh­din vie­lä kään­tä­mään au­ton toi­sin päin. Pak­kas­ta oli rei­lu 20 as­tet­ta. Tie­sin, et­tä au­ton oli­si pi­tä­nyt an­taa käy­dä jon­kin ai­kaa, mut­ta en vaan jak­sa­nut sii­hen ai­kaan yös­tä ja luo­tin tuu­riin. Ei oli­si pi­tä­nyt. Lais­kuu­des­ta mak­set­tiin sit­ten seu­raa­va­na aa­mu­na.

Aa­mul­la kii­reel­lä lap­set ylös, aa­mu­pa­la, vaat­teet nis­kaan ja yh­des­sä vai­mon kans­sa päi­vä­ko­din kaut­ta työ­pai­kal­le ha­ke­maan ne vii­mei­set mat­ka­do­ku­men­tit.

Minä las­ta­sin lap­set au­toon ja käyn­nis­tin. Läh­ti mut­ta sam­mui, ei­kä vir­taa riit­tä­nyt toi­seen yri­tyk­seen. Se oli se hin­ta yöl­li­ses­tä lais­kuu­des­ta. Kel­lo ti­kit­ti. Äk­kiä ison au­ton avai­met si­säl­tä (tuo­hon au­toon puo­li­son kort­ti ei rii­tä, kun se on lin­ja-au­to) hi­naus­köy­si kouk­kuun ja ny­käi­sy pie­nen kum­pa­reen pääl­le.

Al­koi ää­nen sävy kyl­lä aa­vis­tuk­sen ki­ris­tyä, kun an­noin oh­jei­ta puo­li­sol­le, mi­ten toi­mia, kun työn­ne­tään au­toa käyn­tiin: Kyt­kin poh­jaan, vaih­de sil­mään ja kun huu­dan niin kyt­kin ker­ras­ta ylös ja kun läh­tee käyn­tiin niin kyt­kin taas poh­jaan. Pa­rem­mal­la puo­lis­kol­la ei ol­lut mo­ko­mas­ta ope­raa­ti­os­ta mi­tään ko­ke­mus­ta. Se on­nis­tui ker­ral­la ja pel­ti­leh­mä hö­räh­ti nä­tis­ti käyn­tiin. Sii­hen vie­lä au­to­jen välp­päys­tä, kun sa­maan su­maan tuli tie­tys­ti ros­ka-au­to­kin pi­haan. Saat­toi­pa kus­ki miet­tiä mitä on ta­pah­tu­nut, kun toi­sen au­ton pe­räs­sä roik­kuu hi­naus­köy­si, ja uk­ko sän­täi­lee pit­kin pi­ha­maa­ta ja lo­pul­ta läh­tee kuin hau­ki ran­nas­ta mat­kaan.

Koko ope­raa­ti­on ajan kel­lo ti­kit­ti ali­ta­jun­nas­sa, et­tä mi­ten eh­tii ajois­sa rau­ta­tie­a­se­mal­le ja en­nen sitä vie­dä lap­set ja kou­ka­ta ne lo­put pa­pe­rit. Eh­dit­tiin lop­pu­jen lo­puk­si ihan hy­vin. Vaik­ka var­mas­ti syke eh­ti nous­ta ja hi­ki­kin pin­taan au­to­jen kans­sa säh­lä­tes­sä. Vaik­ka it­se ope­raa­ti­oon ei men­nyt var­mas­ti viit­tä­kään mi­nuut­tia, oli­han se var­sin tii­vis ja ta­pah­tu­ma ri­kas vii­si­mi­nuut­ti­nen – muis­tiin kir­joit­ta­mi­sen ar­voi­nen. Mat­kal­la päi­vä­ko­tiin osa­sim­me jopa nau­raa ta­pah­tu­ma­ket­jul­le. Oli­han siel­lä pi­has­sa vie­lä se hi­naus­köy­si roik­ku­mas­sa Sprint­te­rin ve­to­kou­kus­sa.

Ker­ran­kin oli hyö­tyä sii­tä, et­tä on elä­män­sä ai­ka­na jou­tu­nut pul­jaa­maan epä­luo­tet­ta­vien kul­ku­pe­lien kans­sa. Oli val­mis toi­min­ta­mal­li ole­mas­sa ja toi­mi­vak­si to­det­tu, ei­kä se pet­tä­nyt täl­lä­kään ker­taa.