Raa­ma­tun al­ku­leh­dil­lä meil­le ku­vail­laan, kuin­ka Ju­ma­la loi tä­män maa­il­man. Kuu­te­na päi­vä­nä hän loi ja seit­se­män­te­nä päi­vä­nä Ju­ma­la le­pä­si. Le­po­päi­vän hän myös siu­na­si ja py­hit­ti.

Näin har­ti­a­pan­kil­la ra­ken­ta­es­sa olen mon­ta ker­taa mie­les­sä­ni kii­tel­lyt Luo­jam­me vii­saut­ta, kun hän on an­ta­nut meil­le le­po­päi­vän. Ko­va­päi­se­nä ja ta­voit­teel­li­se­na jäs­ti­pää­nä­kin olen malt­ta­nut py­hit­tää le­po­päi­vän. Sii­nä saa­nut le­vä­tä ja edes hie­man pa­lau­tua vii­kon ura­kas­ta. Le­po­päi­vä tar­koit­taa pait­si fyy­sis­tä le­poa myös sitä, et­tä sil­loin mei­dän on hyvä py­säh­tyä Ju­ma­lan sa­nan ää­rel­le, hil­jen­tyä elä­män tär­keim­pien asi­oi­den ää­rel­le.

Isä­nä olen ko­ke­nut tär­ke­äk­si py­säh­tyä sun­nun­tai­sin ja ol­la myös las­ten kans­sa. Ar­jes­sa elä­mä on usein ko­vin kii­reis­tä ja ai­ka tah­too ol­la ra­jal­li­nen. Toi­si­naan tun­tuu, et­tä pie­net­kin lap­set jo­ten­kin tie­dos­ta­vat, et­tä tä­nään on se päi­vä, kun isi­kin py­syy ko­to­na: nyt voi tuo­da vaik­ka säh­ly­mai­lan ja pal­lon ja pyy­tää pe­laa­maan. Tai kir­jan, jos­ta tut­kia yh­des­sä di­no­sau­ruk­sia, ka­lo­ja tai prin­ses­so­ja. Las­ten kans­sa usein koen huo­nout­ta sii­tä, kuin­ka vä­hän on­kaan tul­lut ol­tua hei­dän kans­saan. Mitä he mah­ta­vat isäs­tään van­hem­pa­na muis­taa? Sen­kö, et­tä isäl­lä oli ai­na kii­re tai et­tä isä oli ai­na töis­sä? Toi­vot­ta­vas­ti he muis­ta­vat jo­tain muu­ta­kin ja jo­tain po­si­tii­vis­ta­kin.

Omas­ta lap­suu­des­ta­ni muis­tan mo­net luon­to­ku­vaus­reis­sut isän kans­sa sekä sen, kuin­ka isä opet­ti te­ke­mään mil­loin mi­tä­kin, esi­mer­kik­si pyö­rän­ku­min paik­kaa­mi­sen, vaap­pu­jen ja puu­kon te­koa. Työ­ka­lu­ja sai muu­ten­kin käyt­tää, kun­han vain pa­laut­ti ne eh­jä­nä pai­kal­leen. Sa­pis­kaa tuli, jos ne oli­vat vää­rään paik­kaan jää­neet. Use­am­pa­na tal­ve­na ol­tiin myös ran­ka­met­säs­sä ja ke­vääl­lä ja syk­syl­lä teh­tiin sit­ten polt­to­pui­ta tal­ven mit­taan ke­rä­tyis­tä ran­gois­ta.

Lap­se­na en osan­nut ar­vos­taa sitä, et­tä isä pis­ti te­ke­mään töi­tä. Toi­saal­ta tyk­kä­sin teh­dä töi­tä isän kans­sa, var­sin­kin jos koin, et­tä luot­to on li­sään­ty­nyt ja sain käyt­tää vaik­ka­pa sirk­ke­liä tai jopa moot­to­ri­sa­haa tai ajaa trak­to­ria. Tei­ni­nä en mil­lään oli­si jak­sa­nut kai­vau­tua lau­an­tai­aa­mu­na ylös sän­gys­tä heti aa­mus­ta te­ke­mään mil­loin mi­tä­kin suun­ni­tel­tua urak­kaa. Lau­an­tain urak­ka oli kyl­lä tie­dos­sa, sa­moin ai­ka­tau­lu. Ei­kä tie­ten­kään joka lau­an­tail­le ol­lut urak­kaa. It­ses­tä oli sit­ten kiin­ni, mi­hin ai­kaan malt­toi men­nä per­jan­tai­na nuk­ku­maan. Sun­nun­tai­aa­mui­sin sai nuk­kua pit­kään.

Omat lap­sem­me ovat osal­lis­tu­neet ra­ken­ta­mi­seen. Po­ru­kal­la kan­net­tiin si­sään rei­lu tu­hat ki­loa tii­liä lei­vi­nuu­nia, puu­hel­laa ja sa­vu­piip­pu­ja var­ten. Yk­sin se oli­si ol­lut tus­kai­nen urak­ka. Po­ru­kal­la teh­den se su­jui jou­tuin. Isom­mat ovat ol­leet mu­ka­na myös maa­laa­mas­sa ja mo­nes­sa muus­sa­kin työ­vai­hees­sa ai­na an­tu­ra­muo­tin te­os­ta al­ka­en. Teh­des­sä tai­dot kart­tu­vat ja it­se­luot­ta­mus kas­vaa.

Myös ko­to­na on pal­jon työ­tä, ja isos­sa per­hees­sä las­ten apu on tär­ke­ää. On pyyk­kiä pes­tä­väk­si, ri­pus­tet­ta­vak­si ja vii­kat­ta­vak­si. On li­kai­sia as­ti­oi­ta ko­nee­seen lai­tet­ta­vak­si ja puh­tai­ta kaap­piin lai­tet­ta­vak­si. On le­lu­ja, li­kai­sia vaat­tei­ta ja as­ti­oi­ta mitä häm­mäs­tyt­tä­vim­mis­sä pai­kois­sa. Kai­ken tä­män kes­kel­lä lap­set op­pi­vat vas­tuu­ta ja työn­te­koa. Jos van­hem­mat ei­vät ai­na muis­ta kiit­tää, niin ai­na­kin osoit­ta­vat luot­ta­mus­ta, mikä toi­si­naan kyl­lä saat­taa il­me­tä li­sä­vas­tuu­na. Sy­dä­mes­tä­ni toi­von, et­tä nämä ko­to­na saa­dut opit kan­tai­si­vat las­tem­me elä­mäs­sä, kun ai­ka­naan omaan ko­tiin muut­ta­vat.

Kaik­kein eni­ten kui­ten­kin toi­von ja ru­koi­len sitä, et­tä lap­sem­me sai­si­vat säi­lyt­tää mat­kas­saan elä­vän us­kon.