Ant­ti Ul­jas

"Ju­ma­lan ter­ve!" Näi­tä tur­val­li­sia sa­no­ja meis­tä moni kuu­li Pu­das­jär­ven Su­vi­seu­rois­sa, ja sa­moil­la sa­noil­la ha­lu­an täl­lä ker­taa ter­veh­tiä si­nua, joka näi­den aja­tel­mie­ni koh­dal­le py­säh­dyit.

Mi­nul­la oli täl­lä ker­taa toi­saal­ta vauh­dik­kaat, toi­saal­ta rau­hal­li­set Su­vi­seu­rat. Per­heem­me nuo­rin täyt­ti seu­ro­jen ai­kaan vas­ta kol­me viik­koa, ja pää­tim­me, et­tä vai­mo­ni jää vau­van kans­sa ko­tiin. Hän kyl­lä tar­jo­si, et­tä voi­sin jät­tää ai­na­kin var­sin vilk­kaan kak­si­vuo­ti­aan hä­nel­le ko­tiin. Tie­sin et­tä ”vil­pert­ti” oli­si ol­lut val­ta­van pet­ty­nyt, jos hä­net oli­si jä­tet­ty ko­tiin kaik­kien mui­den, muun mu­as­sa ido­lik­si muo­dos­tu­neen, jo tei­ni-ikäi­sen iso­vel­jen läh­ties­sä reis­suun. Siis­pä pie­ni mies otet­tiin mu­kaan.

Me­no­mat­kal­la jän­ni­tet­tiin, kes­tää­kö au­ton la­tu­ri. Kes­ti­hän se. Seu­ra-alu­eel­la pää­sim­me – tai jou­duim­me – P2-alu­eel­le, mut­ta per­jan­tai­na il­ta­myö­hään tu­le­va­na tie­sin, et­tä piik­ki­pai­kal­le ei pääs­tä. Bus­sit kul­ki­vat, ja il­lal­la pie­nim­pien kans­sa ken­täl­tä vau­nul­le kä­vel­les­sä oli help­poa nos­tel­la vä­sy­neet seu­ra­vie­raat vau­nus­sa suo­raan omiin sän­kyi­hin­sä. Ei tar­vin­nut erik­seen nu­kut­taa, kun tul­les­sa oli juos­tu.

Mie­tis­ke­lin sii­nä las­ten kans­sa pul­ja­tes­sa ja hei­dän poik­keuk­sel­lis­ta oma-aloit­tei­suut­ta seu­ra­tes­sa, et­tä tai­ta­vat lap­set­kin ym­mär­tää, et­tä isän kans­sa reis­sus­sa on pal­ve­lui­den ale­ne­ma mer­kit­tä­vä ver­rat­tu­na sii­hen, mitä pal­ve­lui­ta äi­ti tar­jo­aa. To­sin olin it­se aset­ta­nut ta­voit­teet var­sin al­hai­sik­si. Kun­han pur­ku oli­si ohi ja pääs­tään ko­ti­mat­kal­le, tär­kein­tä oli­si, et­tä kaik­ki oli­si­vat mu­ka­na eh­ji­nä ja hy­väl­lä mie­lel­lä. Jos pääl­lä sat­tuu ole­maan sa­mat vaat­teet kuin tul­les­sa, sil­lä ei ole niin vä­liä.

No, maa­nan­tai­na, kun val­mis­tau­duim­me pur­kuun ja keli vii­le­ni ja muut­tui sa­tei­sek­si, vaat­teet­kin vaih­tui­vat vä­hän läm­pi­mäm­piin.

Mik­si ryh­dyin täl­lai­seen, eh­kä hur­jal­ta­kin kuu­los­ta­vaan urak­kaan, joka kui­ten­kin lo­pul­ta meni mel­ko lep­poi­sas­ti? Jo en­nen seu­ro­ja mie­tin, kun tie­det­tiin vau­van olen hy­vin pie­ni seu­ro­jen ai­kaan, et­tä ha­lu­an kyl­lä vie­dä lap­set Su­vi­seu­roi­hin pit­käs­tä mat­kas­ta ja kes­ken ole­vas­ta ta­lon­ra­ken­nuk­ses­ta huo­li­mat­ta.

Van­hem­pi­na em­me voi us­koa las­tem­me puo­les­ta, mut­ta Su­vi­seu­rat ovat ai­na­kin omas­ta mie­les­tä­ni vä­hän kuin nii­tä ru­si­noi­ta pul­las­sa us­ko­vai­sen elä­mäs­sä. Nuo­ret tu­tus­tu­vat toi­siin nuo­riin, kul­kies­saan kuu­le­vat si­vu­kor­val­la Ju­ma­lan sa­naa, ku­ten vii­si­vuo­ti­as kak­sos­poi­ka yh­te­nä päi­vä­nä ken­täl­le kä­vel­les­säm­me poi­mi saar­nas­ta ter­min ”elä­män vesi” ja ih­met­te­li sitä: ”Mikä ih­meen elä­män vesi, mikä se sem­mo­nen on?” En eh­ti­nyt vas­ta­ta ylä­mä­keen rat­tai­ta tuu­pa­tes­sa, kun pu­hu­ja­ve­li saar­nas­saan jo po­jal­le vas­ta­si. ”Jaa, se tar­kot­taa sitä, et­tä saa an­teek­si, pik­ku­poi­ka pian tii­vis­ti saar­nan sa­no­man. Isä­nä vain hy­myi­lin on­nel­li­se­na. Lap­sen suus­ta kuu­li sen voi­mak­kaim­man saar­nan. En osan­nut sa­noa mi­tään, nyö­kyt­te­lin vain, et­tä näin­hän se on. Yk­sin­ker­tai­nen lap­se­nus­ko.

En­nen Su­vi­seu­ro­ja Ka­mu­lan Mark­ku, en­si vuo­den Su­vi­seu­ro­jen pää­toi­mi­kun­nan pu­heen­joh­ta­ja, omal­la blo­gi­vuo­rol­laan hie­man ra­ot­ti, mitä kaik­kea su­vi­seu­ra­or­ga­ni­saa­tio te­kee jo vuo­sia en­nen seu­ro­ja. Su­vi­seu­rat on ko­ko­nai­suus. Su­vi­seu­ra­kau­pun­ki on niin iso, et­tei ku­kaan meis­tä yk­si­nään voi­si sitä hal­li­ta. Jo­kai­nen vas­tuu­hen­ki­lö hoi­taa omaa teh­tä­vään­sä niil­lä lah­joil­la, jot­ka Luo­jal­ta on saa­nut. Jo­kai­nen seu­ra­vie­ras, joka ot­taa it­sel­leen työ­vuo­ron, te­kee myös oman osuu­ten­sa. Kaik­kia tar­vi­taan, jot­ta ko­ko­nai­suus toi­mii.

Mi­nun vuo­ro­ni teh­dä oma osuu­te­ni al­koi maa­nan­tai­na pur­ku­tal­kois­sa. Tei­nit ot­ti­vat vas­tuul­leen pie­nim­mäi­set ja hoi­ti­vat työn niin hy­vin, et­tei mi­nun tar­vin­nut, muu­ta­maa var­mis­tus­pu­he­lua lu­kuun ot­ta­mat­ta, teh­dä mi­tään. Hy­vil­lä mie­lin sain teh­dä töi­tä.

Kent­tä-ää­nen­tois­to saa­tiin­kin pu­ret­tua juu­ri ja juu­ri maa­nan­tain ai­ka­na. Työ oli hy­vin or­ga­ni­soi­tu. Eri­tyi­sen mah­ta­vaa oli, kun po­ru­kas­sam­me oli iso jouk­ko nuo­ria. Työ ete­ni ri­pe­äs­ti ja iloi­sel­la mie­lel­lä, raik­kaas­ta sa­tees­ta huo­li­mat­ta. Muo­ni­tus­kin pe­la­si vii­mei­sen pääl­le. Yl­hääl­tä sak­si­la­va­nos­ti­men pääl­tä näki kuin ai­ti­o­pai­kal­ta, kuin­ka no­pe­as­ti seu­ra­kau­pun­ki pu­ret­tiin ja pa­kat­tiin ja se läh­ti pala ker­ral­laan koh­ti seu­raa­via seu­ro­ja.

Tiis­tai­aa­mu­na läh­dim­me me­kin sit­ten ko­ti­mat­kal­le.

Tätä teks­tiä na­pu­tel­les­sa­ni is­tun ja mie­tin, mis­tä pääs­tä sitä omal­la ra­ken­nuk­sel­la hom­mia jat­kai­si, kun ul­ko­na sa­taa ei­kä ve­den kas­te­le­mal­le pel­ti­ka­tol­le ole ko­vin vii­sas­ta nyt läh­teä kat­to­tur­va­tuot­tei­ta asen­ta­maan.