Ant­ti Ul­jas

Ap­ril­li­päi­vä oli täs­sä ai­van vas­ta. Pe­rin­teen mu­kaan sil­loin pi­lail­laan vi­at­to­mas­ti toi­nen toi­si­am­me haus­kut­ta­en. It­sel­le­ni ap­ril­li­päi­väs­tä on elä­män yl­lä­tys­ten myö­tä tul­lut yk­si virs­tan­pyl­väs elä­mä­ni po­lul­la. Se muis­tut­taa sii­tä, et­tei elä­mä mene usein­kaan omien suun­ni­tel­mien mu­kai­ses­ti.

Me par­hail­laan ra­ken­nam­me per­heel­lem­me jo tois­ta ta­loa. Näin em­me it­se suun­ni­tel­leet, mut­ta näin elä­mä mei­tä on kul­jet­ta­nut. Jos elä­mä oli­si men­nyt omien suun­ni­tel­mien mu­kaan, nyt aloi­tel­tai­siin suun­nit­te­le­maan ro­bot­ti­na­ve­tan ra­ken­ta­mis­ta.

Van­han ko­tim­me myim­me. Uu­det asuk­kaat oli­vat tut­tu­ja, ja las­ten ää­net kai­ku­vat van­has­sa ko­ti­ta­los­sam­me edel­leen. Rak­kail­la naa­pu­reil­lam­me säi­lyi us­ko­vai­set naa­pu­rit.

Muut­ta­es­sam­me ha­lu­sim­me pi­tää läk­si­äis­seu­rat. Elet­tiin en­sim­mäis­tä ko­ro­na­ke­sää. Muis­taak­se­ni sil­loin sään­nöt tai suo­si­tuk­set oli­vat niin, et­tei­vät yh­dis­tyk­set saa­neet jär­jes­tää ti­lai­suuk­sia kuin mak­si­mis­saan 10 hen­gel­le, mut­ta yk­si­tyis­hen­ki­lö­nä saim­me jär­jes­tää seu­rat il­man osal­lis­tu­ja­ra­joit­tei­ta. Seu­rois­ta tu­li­kin kuin mi­ni­ke­sä­seu­rat. Vä­keä oli sa­nan­kuu­los­sa rei­lus­ti yli tuon 10 hen­keä. Tut­tu veli pal­ve­li seu­ra­vä­keä. Nau­tim­me kau­niis­ta ke­säi­ses­tä sääs­tä ja näim­me pit­käs­tä ai­kaa lu­kui­sia tut­tu­ja ko­ti­sii­o­nis­ta, kas­vo­tus­ten.

Läh­tö oli hai­kea, mut­ta luot­ta­vai­sin ja in­nok­kain mie­lin läh­dim­me koh­ti uut­ta elä­mää. Elä­mä uu­des­sa ko­dis­sa Kes­ki-Poh­jan­maal­la aset­tui mel­ko no­pe­as­ti uo­miin­sa. Kaik­ki tun­tui käy­vän kuin it­ses­tään. Lap­set löy­si­vät ys­tä­viä, ja pie­ni ky­lä­kou­lu ot­ti uu­det op­pi­laat avo­sy­lin vas­taan. Uu­si odo­tet­tu­kin ar­ki al­koi in­toa täyn­nä. Sit­ten tu­li­kin to­taa­li­nen py­säy­tys. Va­kuu­tuk­sia em­me saa­neet­kaan ku­ten piti. Kävi il­mi, et­tä kar­ja­ti­lan ar­ki ja ym­pä­ri­vuo­ti­nen työ­ryt­mi on mer­kit­tä­vä ris­ki mi­nun ter­vey­del­le­ni – mi­nul­le, jon­ka piti ol­la täy­sin pa­ran­tu­nut aor­tan re­pe­ä­mäs­tä. Tämä ei ol­lut­kaan Luo­jan suun­ni­tel­mien mu­kais­ta.

Oli pa­lat­ta­va ta­kai­sin. Uu­si koti vuok­ral­le löy­tyi mel­ko lä­hel­tä van­haa ko­tia: Rei­lu 100 vuot­ta van­ha maa­lais­ta­lo, jos­sa lat­ti­at viet­ti­vät vä­hän sin­ne ja tän­ne, ah­das­ta­kin on. Sau­na on täyn­nä ba­naa­ni­laa­ti­koi­ta ja oman vaa­te­kaap­pi­ni on muo­dos­ta­nut kol­me ba­naa­ni­laa­tik­koa. Tär­kein­tä meil­le ei ol­lut mu­ka­vuu­det vaan se, et­tä lap­sil­le ei ar­keen tu­li­si taas iso­ja muu­tok­sia ja hei­dän oli­si hel­pom­pi so­peu­tua. Lap­set pää­si­vät­kin van­hoil­le kou­lu­luo­kil­leen, ja van­hat ka­ve­rit oli­vat vain pyö­rä­mat­kan pääs­sä. Mi­nul­le pa­laa­mi­nen oli ken­ties ras­kain­ta. Lap­suu­des­ta as­ti elä­nyt haa­ve oli nyt lo­pul­li­ses­ti hau­dat­ta­va. Oli ope­tel­ta­va tyy­ty­mään sii­hen, mi­ten Luo­ja oli asi­at tar­koit­ta­nut, vaik­ka se oli eri­lai­nen kuin omat suun­ni­tel­mat.

Ap­ril­li­päi­vän aa­muun he­rät­tiin­kin taas täy­sin uu­des­sa ti­lan­tees­sa. Olo oli epä­to­del­li­nen, ap­ril­lia pa­luum­me ei kui­ten­kaan ol­lut, vaan mitä to­ti­sin­ta tot­ta. Mi­ten täs­sä näin kävi? Help­poa se ei ol­lut, se on myön­net­tä­vä. Mik­si-ky­sy­mys nou­si usein, ka­pi­noi­den, mie­len syö­ve­reis­tä pin­nal­le aja­tuk­siin, myr­kyt­tä­mään omaa miel­tä, vaik­ka elä­mäs­sä oli mo­nen­mon­ta asi­aa, jois­ta oli ja on yhä ai­het­ta kii­tol­li­suu­teen.

Pa­luun myö­tä pa­rem­pi puo­lis­ko läh­ti mu­kaan po­li­tiik­kaan ja hän on sel­väs­ti naut­ti­nut uu­des­ta haas­tees­ta. Ei­hän se po­li­tiik­ka mo­nes­ti­kaan ole mi­tään ruu­suil­la kä­ve­lyä, mut­ta sel­väs­ti mie­le­käs­tä hä­nel­le. Omal­la koh­dal­la nämä elä­män­mut­kat ai­na­kin kuo­riin­tun­tu­vas­ti näyt­ti­vät ih­mi­sen omien voi­mien ra­jal­li­suu­den. Ken­ties ajan myö­tä mi­nul­le­kin sel­vi­ää, mitä Luo­ja on suun­ni­tel­lut mi­nul­le?

Van­ha ko­ti­sii­o­ni an­toi pa­lat­tu­am­me sen tur­va­ver­kon, jo­hon vai­kei­na ai­koi­na pys­tyi no­jaa­maan. Tun­to­ja­ni en osan­nut oi­kein ava­ta kuin omal­le vai­mol­le­ni. Us­kon kyl­lä, et­tä moni kui­ten­kin näki pääl­le­päin mie­len­ti­la­ni.

Nyt Luo­ja on an­ta­nut kä­det täy­teen työ­tä ja te­ke­mis­tä ra­ken­ta­mi­sen mer­keis­sä. Ei­pä ole ol­lut va­paa-ajan on­gel­mia sen jäl­keen. Toi­saal­ta voi­ma­va­ro­ja on jos­tain löy­ty­nyt mo­neen muu­hun­kin.

Jos­kus olen omaa elä­mää mä­reh­ties­sä miet­ti­nyt van­han tes­ta­men­tin Jo­bia, joka me­net­ti kai­ken, mut­ta sai myö­hem­min kak­sin ver­roin enem­män. Jo­bin sa­nat ”Her­ra an­toi, Her­ra ot­ti, kii­tet­ty ol­koon Her­ran nimi” pa­ne­vat miet­ti­mään omaa suh­tau­tu­mis­ta­ni elä­mä­ni kul­kuun. Job sitä pait­si me­net­ti per­heen­sä­kin, minä en – ja sii­tä olen hy­vin kii­tol­li­nen.

Saa­pa näh­dä, mi­hin tämä elä­mä mi­nua, per­het­täm­me vie. On­nek­si en tie­dä tu­le­vas­ta, vaan saan elää päi­vän ker­ral­laan.