Ant­ti Ul­jas

Hyvä lu­ki­ja­ni. Vai­mo­ni kir­joit­te­li Päi­vä­mie­hen blo­gis­ti­na kol­me vuot­ta, ja hä­nen ko­ke­muk­sen­sa roh­kai­se­ma­na tu­lin lu­pau­tu­neek­si tä­hän sa­maan teh­tä­vään.

Mie­les­sä­ni on mo­nia aja­tuk­sia, mo­nia asi­oi­ta, jois­ta ker­toa. Mut­ta mis­tä aloit­taa?

Tämä teks­ti jul­kais­taan tam­mi­kuus­sa, mut­ta tätä kir­joit­ta­es­sa­ni ele­tään mar­ras-jou­lu­kuun vaih­det­ta. Se on ai­ka, joka vuo­sit­tain py­säyt­tää aja­tuk­si­a­ni ja pa­laan muis­tois­sa taak­se­päin. Eh­kä kir­joi­tan­kin nyt sii­tä, kun ne asi­at ovat it­sel­lä­ni mie­len pääl­lä. Kir­joi­tan sii­tä­kin huo­li­mat­ta, et­tä ra­kas vai­mo­ni on omas­ta nä­kö­kul­mas­taan ta­pah­tu­neis­ta jo ai­em­min kir­joit­ta­nut.

Noin vii­si vuot­ta sit­ten meil­lä oli sun­nun­tai­na vie­rai­ta. Il­ta oli eri­tyi­nen, sil­lä tar­koi­tuk­sem­me oli pal­jas­taa, et­tä meil­le on tu­los­sa kak­so­set ja vie­lä­pä vau­vo­jen su­ku­puo­li­kin. Vai­mo­ni oli lei­po­nut ka­kun, jos­sa oli si­ni­siä ja vaa­le­an­pu­nai­sia ker­rok­sia. Ai­ka no­pe­as­ti lap­set hok­sa­si­vat, et­tä tu­los­sa on kak­si vau­vaa, tyt­tö ja poi­ka.

Sinä il­ta­na ih­met­te­lin it­sek­se­ni, et­tä mi­ten tuo sel­kä on jo­ten­kin ju­mis­sa. Maa­nan­tai­aa­mu­na läh­din ta­val­lis­ta ai­kai­sem­min töi­hin. Työ­pai­kal­la, en­nen kuin työ­ka­ve­rit oli­vat tul­leet töi­hin, is­ki val­ta­va kipu, ti­puin pol­vil­le­ni sil­kas­ta ki­vus­ta. Mo­nien vai­hei­den jäl­keen pää­sin sai­raa­laan. Kipu oli niin kova, et­tä jou­duin kes­kit­ty­mään pel­käs­tään hen­git­tä­mi­seen, et­tä py­syin edes ta­juis­sa­ni. Pu­hu­maan pys­tyin sana ker­ral­laan.

Päi­vys­tyk­ses­sä mi­nua tut­kit­tiin ja lo­pul­ta ar­vel­tiin, et­tä ky­sees­sä on jo­kin sel­käk­ramp­pi. Sain tui­man ki­pu­lää­ki­tyk­sen, ja mi­nut lä­he­tet­tiin ko­tiin. Kipu hel­lit­ti, mut­ta muu­ten voi­mat oli lop­pu. Ruo­ka ei py­sy­nyt si­säl­lä, ja olin hy­vin vä­sy­nyt. Luu­lin aluk­si syy­nä ole­van ki­pu­lääk­keet.

Muu­ta­ma päi­vä meni, ja olo oli yhä vain hei­kom­pi. Piti läh­teä uu­del­leen päi­vys­tyk­seen. Se oli it­se­näi­syys­päi­vä. Vai­mo­ni vei mi­nut. It­se en oli­si jak­sa­nut ajaa tuo­ta al­le kym­me­nen ki­lo­met­rin mat­kaa.

Uu­sis­sa tut­ki­muk­sis­sa sel­vi­si, et­tä tu­leh­du­sar­vot oli­vat ai­van ta­pis­sa. Toi­nen lää­kä­ri huo­ma­si, et­tä pi­tää ot­taa TT-ku­vat. Vai­mo­ni täy­tyi täs­sä vä­lis­sä läh­teä ko­tiin, kun lap­set oli­vat siel­lä kes­ke­nään. Näin, et­tä hän­tä pe­lot­ti. Loh­du­tin hän­tä, et­tä kyl­lä täs­tä sel­vi­tään, ei hä­tää.

Ku­vis­sa sel­kä­ki­vun syy sit­ten sel­vi­si. Aor­tan­re­pe­ä­mä. Kuu­lin sen ja näin lää­kä­rin kal­peis­ta kas­vois­ta, et­tä nyt on oi­ke­as­ti paha paik­ka. Tuos­sa ti­lan­tees­sa, jos­sa tie­dos­tin oman elä­mä­ni ole­van veit­sen­te­räl­lä, mie­lee­ni las­keu­tui rau­ha ja hy­vin luot­ta­vai­nen olo: Tai­vaan Isä pi­tää mi­nus­ta huo­len, täs­tä sel­vi­tään! Ei ole vie­lä mi­nun ai­ka­ni.

Am­bu­lans­si­kul­jet­ta­jat poh­ti­vat, et­tä kum­pi on no­pe­am­pi, Me­di­he­li vai am­bu­lans­si. Tu­li­vat sii­hen tu­lok­seen, et­tä am­bu­lans­sil­la men­nään. Mi­nut vie­tiin kii­reel­lä Mei­lah­den sai­raa­laan, jos­sa ki­rur­gi oli jo ovel­la vas­tas­sa. Mi­nut vie­tiin paa­reil­la am­bu­lans­sis­ta suo­raan leik­kaus­sa­liin, jos­sa kaik­ki oli jo val­mii­na. Pal­joa ei ky­sel­ty, kun tuli tip­paa, let­kua yn­nä muu­ta. Joku ky­syi so­si­aa­li­tur­va­tun­nuk­sen, ja sit­ten mi­nut nu­ku­tet­tiin.

Kun he­rä­sin olin teho-osas­tol­la, vie­res­sä oli hoi­ta­ja ja ra­kas vai­mo­ni. Olin kiin­ni lait­teis­sa ja kai­kis­ta lääk­keis­tä mel­ko pök­ky­räs­sä. Muis­tan sen ilon, et­tä hen­gis­sä ol­laan. En­sim­mäi­sis­tä päi­vis­tä muis­tan lä­hin­nä te­hol­la läs­nä ol­leet ih­mi­set: sis­ko­ni, joka työs­ken­te­li sa­mas­sa sai­raa­las­sa sai­raan­hoi­ta­ja­na, vai­mo­ni ja teho-osas­ton hoi­ta­jat. Voi­mat oli­vat niin vä­his­sä, et­ten ky­en­nyt edes kyl­keä kään­tä­mään. Sai­raa­lan vuo­teel­la ih­mi­nen on rii­sut­tu kai­kes­ta. Tu­le­vat kak­so­set ja mei­dän iso per­he he­rät­ti hoi­ta­jis­ta ih­met­te­lyä, ja sii­tä sai pu­heen­part­ta sil­loin, kun it­sel­lä oli voi­mia pu­hua. Us­ko­kin tuli il­mi.

Teho-osas­tol­la kuo­le­ma oli läs­nä koko ajan. Sen kuu­li ja vais­to­si. Sil­ti ei pe­lot­ta­nut. Se rau­ha, joka mie­lee­ni oli las­keu­tu­nut, säi­lyi. Tai­vaan Isä huo­leh­ti. En osaa ku­vail­la, mut­ta jo­ten­kin sitä tun­si, kuin­ka mei­dän per­het­tä kan­net­tiin ru­kouk­sin. Ko­tiin tuli sel­lais­ta­kin apua, jota ei osat­tu edes toi­voa.

Hil­jal­leen voi­mat pa­lau­tui­vat. Vie­rai­ta kävi. Vie­rai­lut pi­ris­ti­vät. Mi­nua ja per­het­täm­me muis­tet­tiin. Tuli vies­te­jä ja soit­to­ja. Ne kaik­ki läm­mit­ti­vät miel­tä. Oli ih­me, et­tä olin elos­sa. Lei­kan­nut ki­rur­gi kävi jut­te­le­mas­sa ja sa­noi, et­tä lä­hel­lä oli. Eh­kä noin tun­nin oli­sin vie­lä kes­tä­nyt il­man leik­kaus­ta. Tai­vaan Isä var­je­li. Joku sa­noi, et­tä elin jat­ko­a­jal­la. It­se en koe ole­va­ni jat­ko­a­jal­la; mi­nun mat­ka­ni pään ei ol­lut tar­koi­tus ol­la sii­nä. Ju­ma­la yk­sin tie­tää, mis­sä se on.

Mi­nut siir­ret­tiin te­hol­ta osas­tol­le, ja pää­sin jou­lu­aa­ton aat­to­na ko­tiin. Hyvä ys­tä­vä­ni nou­ti mi­nut sai­raa­las­ta ko­tiin. Hän oli val­mis uh­raa­maan oman va­paa­il­tan­sa mei­dän aut­ta­mi­seen. Sii­tä­kin tuli hyvä mie­li.

Muis­tan yhä sen tun­teen, kun kä­ve­lim­me sai­raa­lan ovis­ta ulos raik­kaa­seen tal­vi­sää­hän. Tai minä lä­hin­nä kö­pö­tin. Kun­nos­sa en vie­lä ol­lut. Toi­pu­mi­nen al­koi hil­jal­leen. Aluk­si jak­soin juu­ri ja juu­ri kä­vel­lä por­taat ylä­ker­taan. Oli pak­ko le­vä­tä en­nen kuin jak­soi tul­la ta­kai­sin alas. Nu­kuin pal­jon ja söin. Sai­raa­las­sa olin laih­tu­nut niin pal­jon, et­tä kei­nu­tuo­lis­sa ei voi­nut is­tua, kun se sat­tui sel­kään ja ta­ka­muk­seen.

Pää­sin seu­roi­hin­kin. Sat­tui vie­lä niin, et­tä mi­nul­la oli isän­tä­vuo­ro. Moni ei mi­nua tun­nis­ta­nut, niin olin muut­tu­nut. Vie­lä use­am­pi kävi ter­veh­ti­mäs­sä. Tuli läm­min, ter­ve­tul­lut ja tur­val­li­nen olo, olin ko­ti­sii­o­nin kes­kel­lä.

Kun­tou­tu­mis­ta­ni seu­rat­tiin kont­rol­lein, lää­kä­rit oli­vat tyy­ty­väi­siä. Pa­la­sin ta­kai­sin töi­hin vain kak­si kuu­kaut­ta ta­pah­tu­nees­ta. Mei­dän kak­so­set syn­tyi­vät täy­si­ai­kai­si­na ja ter­vei­nä. Elä­mä pa­la­si hil­jal­leen uo­miin­sa, omal­ta osal­ta­ni ei kui­ten­kaan ai­van sii­hen sa­maan, tut­tuun uo­maan. Ta­pah­tu­nut jät­ti omat jäl­ken­sä, muu­ta­kin kuin ne nä­ky­vät ar­vet nah­kaan.

Näin mar­ras-jou­lu­kuun tait­tees­sa nämä muis­tot vyö­ry­vät mie­leen. En ole oi­kein edes yrit­tä­nyt ym­mär­tää, mik­si mi­nul­le kävi näin. Jo­kin tar­koi­tus täl­lä oli, mut­ta mikä? Ai­na­kin mi­nul­le se opet­ti käy­tän­nös­sä elä­män ja ih­mi­sen voi­mien ra­jal­li­suu­den. Sen, et­tä ku­kaan meis­tä ei tie­dä, kos­ka se oma vuo­ro on läh­teä tääl­tä ajas­ta. Sik­si on hyvä tur­va­ta evan­ke­liu­miin ja pan­na mat­kan vi­ko­ja ja vir­hei­tä pois.