Ant­ti Ul­jas

Ku­lu­neen kuu­kau­den ai­ka­na use­am­pi blo­gis­ti on kir­joit­ta­nut elä­män ko­et­te­le­muk­sis­ta. Mo­nes­ti elä­mäs­sä koh­da­tut ko­et­te­le­muk­set kas­vat­ta­vat mei­tä, ei­vät­kä ai­na suin­kaan ki­vut­to­mas­ti. Ko­et­te­le­muk­sia on myös pääs­tä­vä pur­ka­maan, jot­tei taak­ka kas­va lii­an suu­rek­si kan­taa. Sii­nä suu­rek­si avuk­si ovat rin­nal­la kul­ke­vat ys­tä­vät. Usein­kaan ei kai­va­ta vii­sai­ta sa­no­ja. Jo se, et­tä kuun­te­lee ja ko­et­taa par­haan­sa mu­kaan elää rin­nal­la, on jo pal­jon.

Elä­mäs­sä vuo­rot­te­le­vat au­rin­koi­set ja pil­vi­set päi­vät. Useim­mi­ten se pil­vi­syys on vaih­te­le­vaa ja mei­dän oma mie­lem­me te­kee rat­kai­sun, on­ko päi­väm­me voit­to­puo­li­ses­ti au­rin­koi­nen vai syn­kän pil­vi­nen. Ai­na em­me osaa näh­dä ilon ja kii­tol­li­suu­den ai­hei­ta, en ai­na­kaan minä.

Ha­lu­an­kin nyt kir­joit­taa elä­män iloi­ses­ta yl­lä­tyk­ses­tä. Hel­mi­kuus­sa vie­tet­tiin kak­sos­ten päi­vää. Mei­dän per­hee­seem­me syn­tyi noin vii­si vuot­ta sit­ten kak­so­set, toi­nen tyt­tö ja toi­nen poi­ka. Per­heem­me kah­dek­sas ja yh­dek­säs lap­si, va­jaan tun­nin ikä­e­rol­la.

Jo ras­kau­sai­ka oli hie­man eri­lai­nen. Ras­kaus­pa­hoin­voin­ti oli pal­jon pa­hem­pi kuin ker­taa­kaan ai­em­min ja pa­rem­man puo­lis­kon ha­ju­ais­ti oli lah­jak­kaan vai­nu­koi­ran ta­sol­la. Kah­vin tuok­su oli yk­si täy­sin sie­tä­mä­tön asia. It­se tyk­kään kah­vis­ta ko­vas­ti ja ko­e­tin kek­siä kei­no­ja, mi­ten voi­sin kei­tel­lä it­sel­le­ni aa­mu- ja il­ta­kah­vit. Vai­mo­ni ma­koi­li ma­kuu­huo­nees­sam­me ylä­ker­ras­sa, vein huo­nee­seen tuu­let­ti­men, lai­toin sen täy­sil­le ja suun­ta­sin ovea koh­ti, jon­ka vie­lä sul­jin ja sit­ten iloi­ses­ti vi­hel­lel­len kah­vin keit­toon. Nyt ei ha­jut mil­lään voi­si pääs­tä huo­nee­seen. Tur­ha luu­lo! Kah­vin keit­to oli kes­key­tet­tä­vä.

Ys­tä­vä­ni si­joit­ti asun­to­vau­nun pi­haam­me reis­su­työn­sä ta­kia, joka toi hä­net Ky­men­laak­soon jok­si­kin ai­kaa. Tämä rat­kai­si sa­mal­la myös mi­nun kah­vin keit­tä­mi­sen pul­man. Mo­ne­na il­ta­na tal­ven ai­ka­na keit­te­lim­me­kin hä­nen vau­nus­saan yh­tei­set il­ta­kah­vit ja jut­te­lim­me maa­il­man me­nos­ta. Mu­ka­via muis­to­ja jäi tuol­ta ajal­ta.

Kak­sos­ten syn­nyt­tyä oli mi­nun­kin en­sim­mäis­ten kuu­kau­sien ai­ka­na osal­lis­tut­ta­va yö­syöt­töi­hin. Vau­voil­la oli näl­kä sa­maan ai­kaan ja ruo­kaa oli saa­ta­va heti ei­kä koh­ta. Minä syö­tin tois­ta tut­ti­pul­los­ta ja toi­nen sai rin­taa. Seu­raa­val­la syö­töl­lä sit­ten vaih­det­tiin las­ta. Vau­vat kas­voi­vat, ja kun mo­lem­pien ime­tys sa­maan ai­kaan on­nis­tui, mi­nut ir­ti­sa­not­tiin teh­tä­väs­tä. He­rä­sin kyl­lä edel­leen, mut­ta tar­jol­la oli enää vain si­vus­ta­seu­raa­jan roo­li.

Kak­sos­ten ol­les­sa noin puo­len vuo­den ikäi­siä vai­mo­ni oli läh­dös­sä nais­te­nil­taan. Ajat­te­lim­me nok­ke­li­na, et­tä kum­pi­kin ot­taa yh­den vau­van, niin on hel­pom­pi hoi­taa. Vir­he. Kak­so­set oli­vat ta­hol­laan ai­van rep­pa­noi­ta, en­sim­mäis­tä ker­taa elä­mäs­sään yk­sin, il­man si­sa­rus­taan. Jat­kos­sa pi­dim­me­kin hei­dät yh­des­sä ja se oli to­del­la­kin hel­pom­pi rat­kai­su kaik­kien kan­nal­ta.

Kiin­te­ää syö­mään opet­te­le­vaa las­ta syöt­tä­neet muis­ta­vat sen vai­heen, kun syö­mi­nen on vie­lä hie­man ha­ku­ses­sa. Lu­si­kan kär­jen ver­ran suu­hun saa­tua mös­söä mu­tus­tel­laan ja ma­kus­tel­laan tovi, sa­maan ai­kaan it­se on jo seu­raa­van lu­si­kan kans­sa odot­te­le­mas­sa, joko se suu oli­si tyh­jä. Kak­sos­ten kans­sa tämä oli hel­pom­paa, kun pys­tyi lä­hes il­man tau­ko­ja lu­si­koi­maan ruo­kaa sui­hin, vuo­ro­tel­len.

Kä­ve­le­mään opit­tu­aan nämä kak­si oli­vat var­sin ai­kaan­saa­va pari. Erään ker­ran keit­ti­ös­tä kuu­lui ra­pi­naa ja sen jäl­keen ou­toa ri­ti­nää. Kaup­pa­kas­sien tyh­jen­nys oli jää­nyt kes­ken ja kak­so­set oli­vat le­vit­tä­neet lat­ti­al­le täy­den rii­si­mu­ro­pa­ke­tin ja niis­tä­hän läh­ti kiva ää­ni, kun hyp­pe­li pääl­lä ki­ka­tuk­sen sä­es­tä­mä­nä. Toi­sel­la ker­taa ää­ni, joka ai­heut­ti pi­kai­sen siir­ty­mi­sen keit­ti­öön, oli lät­säh­dys. Pöy­däl­le kii­ven­nyt kak­sik­ko oli tes­tan­nut ka­nan­mu­nien kes­tä­vyyt­tä heit­tä­mäl­lä muu­ta­man lat­ti­al­le. Ti­lan­ne sei­sah­tui pie­nek­si het­kek­si, kun il­mes­tyin ovel­le, mut­ta seu­raa­va pe­li­lii­ke oli heit­tää koko ken­no ker­ral­la. Sain na­pat­tua pää­o­san kiin­ni en­nen kuin sot­kua tuli val­ta­vas­ti li­sää, mitä nyt muu­ta­ma muna il­ma­len­non ai­ka­na kar­ka­si ken­nos­ta lat­ti­al­le.

Ai­na­kin mei­dän lap­sil­la on taa­pe­roi­äs­sä ol­lut vai­he, jol­loin kai­ken­lais­ten kaap­pien tyh­jen­tä­mi­nen on ol­lut maa­il­man mu­ka­vin­ta hom­maa. Niin, ja kah­des­taan se­kin työ oli huo­mat­ta­vas­ti te­hok­kaam­paa. Ei­pä ai­kaa­kaan, kun kaik­ki keit­ti­ön kaa­pit oli tyh­jen­net­ty lat­ti­al­le. Yh­teis­työl­lä myös ne isoim­mat kat­ti­lat ja pais­tin­pan­nut saa kaa­pis­ta lat­ti­al­le.

Kak­so­set ovat kuin van­ha avi­o­pa­ri, tun­te­vat toi­sen­sa lä­peen­sä. Erään ker­ran kuun­te­lin hei­dän kes­kus­te­lu­aan, kun he kat­soi­vat Padi-vuo­rol­laan Pip­sa pos­sua. Sii­nä käy­tiin läpi vä­re­jä lii­ken­ne­va­lo­jen kaut­ta. Tuli vih­reä valo, jo­hon pik­ku­nei­ti tuu­ma­si: ”Hö ei­kö se nää, ei toi ole vih­reä, se on tur­koo­si”, jo­hon pik­ku­mies het­ken pääs­tä vas­ta­si: ”Ihan sama, sitä pait­si se ON vih­ree”. Sis­ko kat­soi vel­je­ään tui­mas­ti, toi­nen ei tui­jo­tus­ta edes no­tee­ran­nut. Tui­ma il­me suli, pik­ku­nei­ti ko­haut­ti ol­ka­päi­tään ja tai­si to­de­ta, et­tä tur­ha vai­va, an­taa ol­la ja sopu säi­lyi.

Erään ker­ran lap­set oli­vat ys­tä­vä­per­hees­sä vii­kon­lo­pun hoi­dos­sa. Kak­so­set kek­si­vät ky­läil­les­sään al­kaa läl­lät­te­le­mään, et­tä ”meil­lä­pä on kak­so­set, teil­lä ei ole.” Yl­pei­tä­kin ovat it­ses­tään. Eri­lai­set per­soo­nat täy­den­tä­vät toi­si­aan, toi­saal­ta he ovat myös mes­ta­rei­ta är­syt­tä­mään toi­si­aan.

Jo­kai­nen lap­si on lah­ja. Kak­so­set ovat eri­tyi­nen lah­ja, joka on an­ta­nut pal­jon iloa koko per­heel­le. To­sin sen kyl­lä voin näin ko­ke­muk­ses­ta sa­noa, et­tä toi­nen lap­si ei kyl­lä mene ”sii­nä sa­mal­la”. Pois en kui­ten­kaan tätä saa­maam­me lah­jaa ja ko­ke­mus­ta iki­nä an­tai­si.

Pää­tel­len sii­tä, mi­ten vai­mo­ni seu­raa­van ras­kau­den ult­ras­sa pet­ty­mys­tä niel­len kat­se­li ult­ran ku­vaa: ”Vain yk­si vau­va…”, on myös hän naut­ti­nut täs­tä ko­ke­muk­ses­ta. Myön­net­tä­vä on kui­ten­kin, et­tä ny­kyi­nen hek­ti­nen elä­mä on huo­mat­ta­vas­ti hel­pom­pi so­vi­tel­la yh­den kuin kah­den vau­van kans­sa.

Kii­tol­li­nen olen täs­tä elä­män lah­jas­ta, ku­ten kai­kis­ta lap­sis­tam­me. Jo­kai­nen on yh­tä tär­keä eri­lai­se­na, juu­ri oma­na it­se­nään, Ju­ma­lan luo­ma­na.