Sil­loin täl­löin olen miet­ti­nyt kont­ras­tia maam­me nuo­ri­sos­sa: On nii­tä, jot­ka kat­so­vat tu­le­vai­suu­teen luot­ta­vai­si­na; joku jopa it­se­var­ma­na luot­ta­en omiin voi­miin­sa ja ky­kyi­hin­sä. Toi­nen kat­se­lee epä­var­ma­na ja ar­ka­na; kol­mas jopa toi­vot­to­ma­na. Us­koi­sin, et­tä val­ta­o­sa nuo­ris­tam­me kui­ten­kin miet­tii tu­le­vai­suut­taan toi­veik­kaa­na, vaik­ka jo­kai­sen elä­män po­lul­le tu­lee myös nii­tä epä­toi­von ja epä­var­muu­den päi­viä.

Luot­ta­mus tu­le­vai­suu­teen ko­ros­tuu eri­tyi­ses­ti per­heen pe­rus­ta­mi­ses­sa, sii­nä, kuin­ka us­ko­vai­set nuo­ret us­kal­ta­vat sol­mia avi­o­lii­ton nuo­rel­la iäl­lä ja vie­lä­pä sil­lä va­kaal­la aja­tuk­sel­la, et­tä liit­to on lop­pu­e­lä­män mit­tai­nen. Niin Tai­vaan Isä on avi­o­lii­ton tar­koit­ta­nut­kin. Luot­ta­mus­ta Luo­jan joh­da­tuk­seen ja siu­nauk­seen tar­vi­taan sik­si­kin, kos­ka nuo­rel­la pa­ril­la ei vält­tä­mät­tä ole vie­lä am­mat­te­ja ei­kä va­kai­ta tu­lo­ja.

Täl­lai­nen oli ti­lan­ne mei­dän­kin avi­o­lii­ton al­ku­tai­pa­leel­la. olin juu­ri aloit­ta­nut ka­det­ti­kou­lun, ja rei­lu kol­me vuot­ta oli sitä jäl­jel­lä. Rak­kaal­la vai­mol­la­ni ei ol­lut vie­lä opis­ke­lu­paik­kaa­kaan. Ei ol­lut hää­vit tu­lon­läh­teet mil­lään mit­ta­reil­la. Näl­kää ei näh­ty, vaik­ka vä­hän kai­kes­ta oli tin­git­tä­vä. Sil­ti muis­tot nois­ta vuo­sis­ta ovat läm­pi­mät, rak­kau­den täy­tei­set. Vaik­ka tun­nus­tan myös sen­kin to­si­a­si­an, et­tä avi­o­lii­ton al­ku­vuo­siin kuu­lui­vat myös ne kas­vu­ki­vut. Yh­des­sä niis­tä sel­vit­tiin, pu­hu­mal­la ja par­haam­me yrit­tä­en. Kas­voim­me yh­des­sä ai­kui­suu­teen, min­kä voin näin rei­lu pari vuo­si­kym­men­tä myö­hem­min jäl­ki­vii­saa­na to­de­ta.

”Minä an­nan teil­le tu­le­vai­suu­den ja toi­von (Jer. 29:11)”. Lau­se on Je­re­mi­an kir­jas­ta, ja se oli myös vuo­den 2011 Lu­mi­jo­en su­vi­seu­ro­jen tun­nus­lau­see­na. Je­re­mi­an kir­ja ker­too Ba­by­lo­ni­aan pak­ko­siir­to­lai­suu­teen vie­dyis­tä, hei­dän tus­kas­taan ja epä­toi­vos­taan. Pro­feet­ta ko­et­taa va­laa kan­saan­sa us­koa ja luot­ta­mus­ta tu­le­vaan. Sa­mal­la hän myös va­roit­taa kan­saan­sa vää­ris­tä pro­fee­tois­ta, jot­ka val­heel­li­ses­ti pu­hu­vat Ju­ma­lan ni­meen. Mi­nus­ta nämä ovat hy­viä muis­tu­tuk­sia myös tä­män ajan Ju­ma­lan lap­sil­le.

Muu­ta­ma viik­ko sit­ten saim­me sy­dän­tä läm­mit­tä­vän uu­ti­sen: Tyt­tä­rem­me oli kih­lau­tu­nut.

Osai­sim­me kyl­lä odot­taa uu­tis­ta, kun sul­ha­nen oli pe­rin­tei­seen ta­paan ky­sy­nyt mi­nul­ta lu­paa kih­lau­tu­mi­seen – vaik­ka­kin ai­noa, jol­ta hän lu­van tar­vit­see, on tyt­tä­rem­me. Ar­vos­tan tuo­ta nuo­ren mie­hen elet­tä to­del­la pal­jon. Vaik­ka hän on­kin tul­lut hei­dän seu­rus­te­lun mit­taan hy­vin tu­tuk­si, luu­len, et­tä hie­man saat­toi vat­sas­sa sil­ti näin tär­ke­än asi­an ää­rel­lä ol­la per­ho­sia. Sa­mal­la tämä ky­sy­mys an­toi ti­lai­suu­den kes­kus­tel­la elä­mäs­tä ja us­kos­ta, hei­dän tu­le­vai­suu­den suun­ni­tel­mis­taan. Luot­ta­vai­sin mie­lin ja on­nel­li­se­na nuor­tem­me puo­les­ta, toi­vo­tin hei­dän suun­ni­tel­mil­leen Tai­vaan Isän siu­naus­ta. Si­säl­lä odot­ti hy­myi­le­vä vai­mo­ni, joka oli ar­van­nut syyn, mik­si me lui­kim­me kel­la­riin. Hän oli yh­tä on­nel­li­nen kuin mi­nä­kin.

Nuo­ri­pa­ri, joka suun­nit­te­lee yh­teis­tä elä­mää on val­ta­van iso­jen asi­oi­den ää­rel­lä. Yh­tei­nen elä­mä on pää­tös, joka vai­kut­taa koko lop­pu­e­lä­mään. Rak­kaus tar­vit­see tah­toa ja työ­tä­kin, mut­ta us­kal­lan sa­noa, et­tä se on sen kai­ken vai­van ar­vois­ta. Us­ko­vai­nen avi­o­puo­li­so on ken­ties yk­si suu­rim­pia lah­jo­ja, jon­ka Ju­ma­lal­ta voi saa­da – elä­vä us­ko on kui­ten­kin se kaik­kein suu­rin.