Antti Uljas
Aloittelevana blogistina sitä aralla mielellä miettii, että mistä kirjoittaisi, mikä lukijaa kiinnostaisi. Asettaako sitä turhaan itselleen paineita? Eihän tässä tehtävässä tarvitse myyntikäyriä tutkia, että kelpaavatko raapustukseni. Toisaalta sitä tietysti toivoo, että kirjoituksista olisi iloa lukijoille tai ehkä joku saisi niistä rohkeutta tai voimia omaan uskon kilvoitukseensa. Ajattelen niin, että Taivaan Isä antaa meille jokaiselle erilaiselle kirjoittajalle sopivasti sanoja paperille pantavaksi, kuten hän antaa sanoja puhujaveljille puhuttavaksi.
Tammikuun alussa iso joukko nuoria, myös uskovaisia, astui varuskuntien porteista ensimmäistä kertaa sisään. Tyttöjä ja poikia saapui aloittamaan palveluksensa isänmaan turvallisuuden takaamiseksi. Haluamme uskovaisina tehdä työtä sen maan parhaaksi, jossa asumme. Pienessä ja vähäväkisessä Suomessa isänmaan turvallisuuden takaamiseksi on päädytty erittäin kustannustehokkaaseen ratkaisuun, yleiseen asevelvollisuuteen. Siinä jokainen kantaa oman osansa kuormasta yhteiseksi parhaaksi.
Sotilaana maailman melskettä katselee varmasti hieman eri silmin kuin keskivertokansalainen. Turvallisuustilanteen muutokset tunnistaa aikaisemmin ja niitä tulee ammatillisistakin syistä seurattua tarkemmin. Toisaalta se tuo turvaa, toisaalta tieto myös lisää tuskaa.
Sotaa käydään jälleen Euroopassa. Sotilaallinen uhka, turvattomuuskin, on ollut ihmisten huulilla. Psalmissa 127 sanotaan, että jos ei herra kaupunkia varjele niin turhaan vartija valvoo. Sotilaalle tuo raamatunkohta ei tee ammattikuntani työstä turhaa, vaan se kertoo siitä, missä lopullinen isänmaan turva on.
Nuorille palvelukseen astuville aukeaa uusi maailma. Kaikilta osin se ei ole kaunis. Moneen maailman houkutukseen ja turmelukseen törmää väistämättä. Tuvissa juttuja höystetään, jotta näyttäisi kovalta. Uskovaisen nuoren omakohtainen usko tulee väistämättä ilmi ajan saatossa, kunhan vain jaksaa uskoa. Se uskon valo tuikkii valoaan ympäröivään pimeyteen, vaikka se olisi himmeäkin ja vähän piilossa pidetty. Usko herättää usein lähinnä ihmetystä ja kummastusta, arvostustakin. Toisinaan myös ivaa ja pilkkaa, usein juuri niiltä kehen asia kipeimmin osuu.
Palvelus avartaa myös ymmärrystä erilaisuudesta, omista rajoista ja kyvyistä. Se on myös hyvä kasvualusta vastuuseen. Ihmisen mittari ei kuitenkaan ole sotilasarvo, ei edes upseerin silmissä. Jokainen palvelee maataan omien kykyjensä ja voimiensa mukaan. Kun parhaansa tekee, ei enempää voi vaatia. Kuten myös Siionin töissä tarvitaan monenlaisia lahjoja eri tehtäviin, niin myös rakkaan kotimaamme parhaaksi tarvitaan monenlaisia lahjoja ja taitoja. Yhteiseksi hyväksi tehty työ tuottaa paitsi hyvää mieltä myös hyvää koko yhteiskunnalle.
Sotilaana ammattini on tuottaa turvallisuutta yhteiskunnalle. Me varaudumme pahimpaan, samalla toivoen, ettei meidän osaamiseemme koskaan jouduta tositilanteessa turvautumaan. Saamme rukoilla, että Taivaan Isä antaa rauhan säilyä rakkaassa isänmaassamme.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys