Ant­ti Ul­jas

Yh­teis­kun­nas­sam­me on ta­pa­na juh­lis­taa voit­ta­jia, on­nis­tu­jia. Pe­rin­tei­ses­ti var­sin­kin yli­op­pi­lai­ta on juh­lit­tu. Muu­ta­ma vuo­si­kym­men sit­ten yli­op­pi­las oli har­vi­nai­suus, suo­ras­taan su­vun yl­peys. Sen ver­ran har­vi­nais­ta se oli. Ha­lu­an täs­sä lau­sua omal­ta koh­dal­ta­ni sy­dä­mel­li­set on­nit­te­lut ja toi­vot­taa Tai­vaan Isän siu­naus­ta eten­kin teil­le, joil­ta kou­lun käyn­ti on vaa­ti­nut enem­män pon­nis­te­lu­ja. Ol­koon ne to­dis­tuk­sen ar­vo­sa­nat mitä vain, olet­te pon­nis­tel­leet maa­liin. Se on huip­pu suo­ri­tus! On­nek­si ol­koon!

Yh­teis­kun­tam­me kou­lu­tus­ta­so on nous­sut vii­me vuo­si­kym­me­ni­nä isoin harp­pauk­sin. Nuo­ria on kan­nus­tet­tu opis­ke­le­maan. Van­hem­man su­ku­pol­ven mie­les­sä on ol­lut ken­ties se, et­tä lap­set sai­si­vat hel­pom­man elä­män ja vä­hem­män fyy­si­sen työn kuin hei­dän oman­sa on.

Jo­kai­nen am­mat­ti, lää­kä­ris­tä sii­voo­jaan on ai­van yh­tä tär­keä. Jo­kai­sel­la meil­lä on omat lah­jam­me ja paik­kam­me elä­mäs­sä ja jo­kais­ta mei­tä tar­vi­taan. Raa­mat­tu­kin ke­hot­taa mei­tä työs­ken­te­le­mään sen maan par­haak­si, jos­sa eläm­me.

Olem­me kaik­ki eri­lai­sia. Yh­del­le kou­lun­käyn­ti on help­poa, toi­sel­le tus­kai­sen työ­läs­tä. Joku ko­kee, et­tä hä­nel­lä on niin sa­no­tus­ti peu­ka­lo kes­kel­lä käm­men­tä ja toi­nen on puo­les­taan kä­sis­tään tai­ta­va. Luo­ja loi mei­dät eri­lai­sik­si – se on rik­kaut­ta. Saam­me teh­dä työ­tä omil­la lah­joil­lam­me. Eri­lai­sia ih­mi­siä ja lah­jo­ja tar­vi­taan sekä Sii­o­nin teh­tä­vis­sä et­tä yh­teis­kun­nas­sam­me.

Jou­kos­sam­me on myös hei­tä, joil­la on elä­mäs­sään eri­tyi­siä haas­tei­ta. Eri­tyi­syy­den kir­jo on ko­vin laa­ja. Eri­tyi­syy­den tut­tu ja nä­ky­vä il­me­ne­mis­muo­to on Dow­nin synd­roo­ma, mut­ta sen li­säk­si on iso jouk­ko eri­as­tei­sia elä­män haas­tei­ta, ke­hi­tys­vam­mo­ja ja neu­rop­sy­ko­lo­gi­sia omi­nai­suuk­sia, jot­ka ei­vät vält­tä­mät­tä näy ai­na­kaan sel­ke­äs­ti ul­ko­puo­li­sel­le.

Mei­dän per­hees­sä­kin on eri­tyi­siä. Olem­me mo­ne­na vuon­na saa­neet osal­lis­tua Reis­jär­ven opis­tol­la jär­jes­tet­tä­väl­le eri­tyis­las­ten van­hem­pien kurs­sil­le. On ol­lut vir­kis­tä­vää ja voi­mis­ta­vaa ja­kaa omia kuor­mia, kuun­nel­la toi­sia ja hei­dän elä­män ta­ri­naan­sa. Eri­lai­sia ja kui­ten­kin niin sa­man­lai­sia ta­ri­noi­ta elä­män po­lul­ta.

Eri­lai­suu­den hy­väk­sy­mi­ses­tä pu­hu­taan ny­ky­ään pal­jon. Olem­me­ko oi­ke­as­ti val­mii­ta koh­taa­maan eri­lai­suut­ta ja tah­dom­me­ko ai­na­kin yrit­tää ym­mär­tää eri­lai­suut­ta? Toi­si­naan eri­tyi­sen lap­sen van­hem­mat saat­ta­vat koh­da­ta vaik­ka­pa seu­roi­hin tul­les­saan ih­met­te­le­viä, jopa ar­vos­te­le­via kat­sei­ta: "Mi­ten tuo nyt tuol­lain…"

Täl­lai­ses­sa ti­lan­tees­sa ta­ka­na saat­taa ol­la jo ko­to­na käy­ty oman­lai­sen­sa Jaa­ko­bin pai­ni. Keh­taan­ko läh­teä seu­roi­hin, jak­sam­me­ko läh­teä? Van­hem­pi on ken­ties pe­län­nyt jo etu­kä­teen, mitä toi­set ajat­te­le­vat. Her­käs­sä mie­len­ti­las­sa saat­taa myös it­se syyl­lis­tyä yli­tul­kin­taan ja tul­ki­ta puh­taan ih­met­te­lyn ar­vos­te­luk­si. Kui­ten­kin jo­kai­nen on ter­ve­tul­lut seu­roi­hin oma­na it­se­nään, kaik­ki­ne va­jaa­vai­suuk­si­neen, ei­kä ku­kaan meis­tä ole täy­del­li­nen.

Mei­dän ko­ti­sii­o­nis­sa on eräs Down-poi­ka. Hä­nel­le Sii­o­nin lau­lu 300 "Lau­la kan­sa Ju­ma­lan" on ra­kas ja tär­keä lau­lu, hä­nen rip­pi­lau­lun­sa. Lau­lus­ta on ajan saa­tos­sa muo­dos­tu­nut seu­roi­hin pe­rin­ne. Seu­rai­sän­tä tie­tää kat­sel­la sa­lia, on­ko poi­ka tul­lut seu­roi­hin. Useim­mi­ten on, ja niin tu­tul­le lau­lul­le löy­tyy paik­kan­sa. Hän var­mis­taa vä­hin­tään kat­seel­laan, on­ko isän­tä huo­mi­oi­nut asi­an. Hän tie­tää, kuka on seu­rai­sän­tä­nä, saar­na­vuo­ros­sa tai sä­es­tä­jä­nä. Jos muu­tok­sia on tul­lut, hän kes­kus­te­lee niis­tä isän­nän kans­sa.

Eri­lai­sil­le nuo­ril­le, ku­ten meil­le jo­kai­sel­le, on tär­ke­ää, et­tä koh­taam­me hei­tä sa­mal­la ta­sol­la, ei yl­hääl­tä päin ar­vi­oi­den ja ar­vos­tel­len. Ko­ti­sii­o­nin an­ta­mat pie­net­kin teh­tä­vät ovat tär­kei­tä. Niis­tä tu­lee olo, et­tä mi­nul­la­kin on paik­ka­ni ja mi­nuun luo­te­taan. Mei­dän omil­le eri­tyi­sil­le rau­ha­nyh­dis­tyk­sen keit­ti­ö­vuo­rot ovat odo­tet­tu­ja ja tär­kei­tä teh­tä­viä.

Tai­vaan val­ta­kun­nas­sa, vii­mei­sel­lä tuo­mi­ol­la ei ky­sel­lä op­pi­ar­voa tai ajal­li­sen elä­män saa­vu­tuk­sia. Siel­lä ky­sy­tään vain, on­ko omat syn­nit saa­tu us­koa an­teek­si. Täs­sä useim­mat eri­tyi­set kel­pai­si­vat meil­le esi­ku­vak­si, nos­ti­han Jee­sus­kin pie­nen lap­sen us­kon esi­ku­vak­si.

Jos­kus olen miet­ti­nyt, et­tä vai­ke­as­ti vam­mai­set kaik­ki­ne ajal­li­sen elä­män va­ja­vai­suuk­si­neen ovat kui­ten­kin saa­neet sen kaik­kein suu­rim­man etu­lah­jan, ikään kuin va­paa­li­pun mat­kal­le tai­vaa­seen: elä­män­sä mit­tai­sen lap­sen us­kon.