Vuo­si on vaih­tu­nut. Jou­lu­nai­ka on lap­si­per­heis­sä useim­mi­ten var­sin vauh­di­kas­ta, ai­na­kin meil­lä se on.

Tänä vuon­na sii­hen si­säl­tyi yli­mää­räi­siä stres­si­te­ki­jöi­tä ja pai­net­ta. Mar­ras-jou­lu­kuun ki­ris­tin tah­tia ra­ken­nuk­sel­la, ta­voit­tee­na oli pääs­tä uu­teen ko­tiin jou­luk­si. Lap­set odot­ti­vat in­nol­la muut­toa, si­vu­kor­val­la saat­toi kuul­la kes­kus­te­lu­ja: ”En jak­sa oot­taa, et­tä muu­te­taan! Uu­des­sa ko­dis­sa on läm­min lat­tia. Siel­lä ei ole hii­riä…”

Ta­voi­te to­teu­tui. Jou­lu­kuun 20. päi­vä oli niin sa­not­tu muut­to­syy­ni. Saim­me lu­van muut­taa uu­teen ko­tiin. Val­mis se ei ai­van vie­lä ole, muu­ta­mia ka­lus­tei­ta on asen­ta­mat­ta, mut­ta kos­ka­pa se oma­ko­ti­ta­lo täy­sin val­mis oli­si?

Niin kii­tol­li­nen mie­li on ys­tä­vis­tä, jot­ka vii­mei­sel­lä vii­kol­la tu­li­vat tal­koi­siin vii­mei­siä hom­mia te­ke­mään, ke­rään­tyi­vät nais­vä­el­lä per­jan­tai-il­ta­na sii­vo­a­maan ra­ken­nuk­sen ko­dik­si ja viet­tä­mään en­sim­mäis­tä nais­te­nil­taa. Ei kai se sel­lai­nen vi­ral­li­ses­ti ol­lut, mut­ta sil­tä se mi­nus­ta näyt­ti. Us­ko­nys­tä­vät kool­la jut­te­le­mas­sa ties­tä ja mat­kas­ta. Sa­mal­la talo tuli sii­vo­tuk­si lat­ti­as­ta kat­toon. Niin te­ho­kas­ta sii­vous­tii­miä saa kyl­lä ha­ke­mal­la ha­kea.

Lau­an­tai­na kou­lu­jen jou­lu­juh­lien jäl­keen mies­vä­keä ja nai­si­a­kin il­mes­tyi isol­la jou­kol­la van­han ko­din pi­haan, ja ta­va­rat al­koi­vat kul­kea vir­ta­na kuor­ma-au­ton ja pe­rä­kär­ry­jen uu­me­niin. Vain pi­a­no ja muu­ta­ma muu isom­pi esi­ne hi­das­ti het­kek­si tuo­ta ta­va­ra­vir­taa. Muu­ta­mas­sa tun­nis­sa talo oli tyh­jä ja ta­va­rat siir­ty­neet pa­rin ki­lo­met­rin pää­hän uu­teen ko­tiim­me. Ul­ko-ovi­kin asen­net­tiin sa­mal­la vauh­dil­la pai­kal­leen.

Yk­sin, omin voi­min, em­me ura­kas­ta oli­si sel­vin­neet. Ys­tä­vät ha­lu­si­vat aut­taa mei­tä, vaik­ka heis­tä jo­kai­sel­la oli­si var­mas­ti ol­lut riit­tä­miin te­ke­mis­tä ko­to­na­kin, eten­kin näin jou­lun al­la.

Sun­nun­tai­aa­mu oli sees­tei­sen rau­hal­li­nen, vaik­ka joka paik­ka oli­kin täyn­nä laa­ti­koi­ta ja mil­tei kaik­ki ta­va­rat hu­kas­sa. Lap­set­kin oli­vat oi­kein hy­väl­lä tuu­lel­la uu­des­sa ko­dis­sa si­ke­äs­ti nu­ku­tun yön jäl­keen. Sun­nun­tai­na läh­dim­me seu­roi­hin pie­nel­lä po­ru­kal­la: mel­kein kak­sin, vain vau­va mu­ka­na. Krop­pa muis­tut­te­li teh­dyis­tä töis­tä, mut­ta mie­li rau­hoit­tui Sa­nan kuu­loon. Il­lal­la esi­tin lap­sil­le, et­tä jos­ko teh­täi­siin lat­ti­al­le vain iso tor­ni ba­naa­ni­laa­ti­kois­ta ja jou­lu­va­lot ym­pä­ril­le, täh­ti ka­san pääl­le. Aja­tus ei lap­sil­le kel­van­nut, jo­ten kuu­si oli käy­tä­vä seu­raa­va­na päi­vä­nä kaa­ta­mas­sa.

Use­am­pi ky­lä­läi­nen kävi pyö­räh­tä­mäs­sä ja tuo­mas­sa pe­rin­tei­set lei­pää, voi­ta ja suo­laa uu­teen ko­tiin.

Van­ha ko­tim­me on nyt pi­me­ä­nä, elä­män ää­net siir­tyi­vät uu­teen paik­kaan. Yli sa­ta­vuo­ti­as talo ei lie­ne kos­kaan pi­tä­nyt si­säl­lään niin pal­jon elä­mää kuin nii­nä rei­lu­na kol­me­na vuo­te­na, kun se sai ol­la ko­tim­me. Hy­vin se mei­tä pal­ve­li, kak­si vau­vaa­kin eh­ti nii­nä vuo­si­na syn­tyä. Pi­det­tiin rip­pi­juh­lia, ris­ti­äi­siä ja mo­nia synt­tä­rei­tä.

Elä­mä jat­kuu. Toi­si­naan olen miet­ti­nyt, mi­ten ih­mi­set ky­läl­läm­me nä­ke­vät mei­dän ja mui­den us­ko­vais­ten per­hei­den elä­män. Pa­riin vuo­si­kym­me­neen ei ky­läl­le ku­kaan muu ole uut­ta ta­loa ra­ken­ta­nut kuin us­ko­vai­set per­heet. Ky­län kou­lun op­pi­las­mää­rä on­kin säi­ly­nyt var­sin va­kaa­na. Mi­ten us­ko­vai­sil­la per­heil­lä on luot­ta­mus­ta ja roh­keut­ta ra­ken­taa talo, kas­vat­taa lap­si­rik­kai­ta per­hei­tä? Nämä kaik­ki yl­lä­pi­tä­vät elä­mää ja elin­voi­maa niin ky­läl­läm­me kuin muu­al­la­kin ym­pä­ri Suo­mea. Ih­me­tys­tä se ai­na­kin on ai­heut­ta­nut, ute­li­ai­suut­ta­kin. Myös ihas­te­lua ja ar­vos­tus­ta, joil­la­kin ne­ga­tii­vi­si­a­kin aja­tuk­sia.

Pe­rim­mäi­nen syy us­kal­luk­seem­me lie­nee luot­ta­mus Ju­ma­laan, sii­hen, et­tä us­kom­me ja luo­tam­me, et­tä meis­tä pi­de­tään huol­ta. Ajal­li­ses­ti meil­lä on myös vah­va tur­va­verk­ko, ko­ti­sii­o­ni. Siel­tä löy­tyy apua, kun sitä tar­vi­taan, ku­ten mei­dän­kin sii­vous- ja muut­to­tal­koi­siin.

Us­ko­vai­si­na ha­lu­am­me elää Ju­ma­lan sa­nan mu­kai­ses­ti, teh­dä työ­tä sen maan par­haak­si, jos­sa eläm­me ja ot­taa lap­set vas­taan, jos Tai­vaan Isä an­taa nii­tä per­hei­siin. Täl­lä on oma siu­nauk­sen­sa. Niin minä us­kon.

Vaik­ka usein isä­nä ko­en­kin oman va­ja­vuu­te­ni, tämä kaik­ki on täyt­tä elä­mää ja mer­ki­tyk­sel­lis­tä.