Hölk­kään vii­si ker­taa vii­kos­sa noin kol­men var­tin ver­ran ker­ral­laan. Voi­mis­te­len ja ve­nyt­te­len ko­to­na. Vai­mo­ni ja mi­nun yh­tei­nen uin­ti­har­ras­tus on nyt tau­ol­la ko­ro­nan vuok­si.

Mi­ten tä­hän on tul­tu?

Sai­ras­tin lym­foo­man vuon­na 2014 ja leu­ke­mi­an vuo­si­na 2015–2016. Sain voi­mak­kai­ta sy­tos­taat­te­ja kum­paan­kin ja jäl­kim­mäi­seen myös kan­ta­so­lu­siir­teen. So­lun­sal­paus­hoi­dot sai­vat voin­ti­ni aal­toi­le­maan. Olin hei­koim­mil­la­ni ai­na vii­kon pa­rin ku­lut­tua hoi­to­ker­ran jäl­keen. Kun voin­ti pa­ra­ni, al­koi­vat pian uu­det ti­pu­tuk­set. Kun olin huo­noim­mil­la­ni leu­ke­mi­a­hoi­to­jen alus­sa, en ky­en­nyt kä­ve­le­mään ol­len­kaan.

Sai­raa­la­kä­ve­ly­jä­ni mää­rit­ti­vät voin­ti­ni ja hoi­to­je­ni vai­heet. Kun olin eris­tys­huo­nees­sa, kä­ve­lin ne­li­ö­mäis­tä reit­tiä huo­ne­ka­lu­ja ja sei­niä myö­täil­len. Ta­va­no­mai­ses­sa osas­to­hoi­dos­sa kä­ve­lin osas­ton käy­tä­vil­lä ja kun sain pois­tua osas­tol­ta, kul­jin myös muis­sa Mei­lah­den sai­raa­la-alu­een ra­ken­nuk­sis­sa ja sen al­la ole­vis­sa tun­ne­leis­sa.

Siir­teen saa­mi­sen jäl­kei­sis­tä in­fek­ti­ois­ta sel­vit­ty­ä­ni aloin kä­vel­lä ul­ko­na. Ko­to­na ol­les­sa­ni kä­ve­lin hei­koim­mil­la­ni vain ta­lo­yh­ti­ön pi­has­sa Hel­sin­gin Hert­to­nie­mes­sä. Ker­ran läh­din ul­koi­lu­reit­tiä Vii­kin suun­taan. In­nos­tuin, kun mat­ka su­jui ala­mä­kiä pit­kin hy­vin. Poik­ke­sin po­lul­le, jon­ka ylä­mä­keä ei ter­ve ih­mi­nen huo­mai­si. Mi­nul­le se oli ko­et­te­le­mus. Pon­nis­te­lin eteen­päin ka­dun var­teen, jos­ta vai­mo­ni haki mi­nut au­tol­la.

Muu­tim­me tän­ne Tur­kuun vuon­na 2017, ja jat­koin kä­ve­le­mis­tä tääl­lä. Ker­roin vii­me ke­vää­nä Sai­raan ra­kas elä­mä -blo­gi­ni Juok­sen­te­le­maan-teks­tis­sä al­ka­nee­ni va­ro­vas­ti juos­ta. Olin huo­man­nut kai­paa­va­ni jo­ta­kin ae­ro­bis­ta lii­kun­taa, kos­ka por­tai­den kii­pe­ä­mi­nen ja mäen nou­se­mi­nen tun­tui­vat haas­teel­li­sil­ta.

Olin juos­sut kir­joit­ta­mis­päi­vä­nä 16 mi­nuu­tin in­ter­val­lia. Se ei ol­lut tun­tu­nut mu­ka­val­ta. Poh­din juok­se­va­ni jos­kus pe­rin­tei­sen Coo­pe­rin tes­tin, jol­la nuo­ruu­des­sa­ni oli ta­pa­na mi­ta­ta kun­toa. Tes­ti teh­dään juok­se­mal­la 12 mi­nuut­tia niin pit­käl­le kuin jak­saa. Mat­kan pi­tuus mää­rit­tää kun­non ikä­kau­den pe­rus­teel­la.

Pi­den­sin vä­hi­tel­len juok­su­mat­ko­ja ja nii­den vä­lis­sä kä­ve­lin. Syk­syl­lä kä­vin Paa­vo Nur­men sta­di­o­nil­la juok­se­mas­sa Coo­pe­rin ja sain tu­lok­sek­si noin 1650 met­riä. Al­ku­vuo­des­ta juok­sin tes­tin uu­des­taan pai­kal­li­sel­la ur­hei­lu­ken­täl­lä Rans­kan An­ti­be­sis­sa. Tu­los oli noin 1750 met­riä. As­tei­kos­ta riip­pu­en kun­to­ni on vält­tä­vä tai kes­ki­ta­soi­nen ikä­sel­le­ni mie­hel­le.

Nyt ko­ro­na-ai­ka­na juok­sen hil­jais­ta reit­tiä ko­toa Tu­run kes­kus­tas­ta Port­san reu­na­ka­tu­ja ja sa­ta­ma-ra­dan vie­res­sä ole­vaa pol­kua Tu­run­lin­nan luo, sen ym­pä­ri ja sa­maa reit­tiä ta­kai­sin ko­tiin. Toi­si­naan pi­dän tau­on Lin­nan­puis­tos­sa, toi­si­naan en.

Ajat­te­len, et­tä tämä lenk­kei­ly on mat­ka, jon­ka mää­rän­pää­tä en tie­dä. Har­ras­tuk­sen taso hei­jas­taa voin­ti­a­ni ja ase­maa­ni elä­män­kaa­rel­la. Coo­per-tu­lok­se­ni ovat run­saat puo­let sii­tä, mitä olen juos­sut lu­ki­o­lai­se­na. Elä­ke­läi­set ovat omas­sa sar­jas­saan.

On mah­do­ton­ta ar­vi­oi­da, kuin­ka pal­jon ja mil­lä ta­voin saa­ma­ni sy­tos­taa­tit ovat vai­kut­ta­neet so-lui­hi­ni. Nuo­ruu­den vet­reys ja kim­moi­suus on men­nyt iän kart­tu­es­sa. Ny­kyi­sel­lä lää­ki­tyk­sel­lä­kin on var­maan jo­kin mer­ki­tys. Pys­tyn kui­ten­kin juok­se­maan. Olen tyy­ty­väi­nen.

Huo­ma­sin yh­del­lä len­kil­lä­ni nuo­reh­kon mie­hen juok­se­van edel­lä­ni noin kort­te­lin pääs­sä. Yri­tin pi­tää vä­li­mat­kan sa­ma­na. Huo­ma­sin hen­gäs­ty­vä­ni, jo­ten hä­nen vauh­tin­sa oli mi­nul­le lii­kaa. Hi­das­tin sen jäl­keen juok­su­a­ni, mut­ta mi­nun oli vai­kea ta­voit­taa mi­nul­le luon­tais­ta no­peut­ta. Kun siis aloin seu­ra­ta tois­ta hölk­kää­jää, pas­ma­ni me­ni­vät se­kai­sin.

Mies kään­tyi erääs­sä ris­teyk­ses­sä toi­seen suun­taan ja jäi sei­so­maan lii­ken­ne­va­loi­hin. Näin hä­net lä­hem­pää ja huo­ma­sin, et­tä hän oli kes­ki-ikäi­nen, hie­man jo har­maa­ta tum­mis­sa hiuk­sis­sa. Minä sain myös tau­on pu­nai­sen va­lon vuok­si. Kun läh­din sit­ten juok­se­maan, löy­sin hel­pos­ti mi­nul­le luon­tai­sen vauh­din. Juok­se­mi­nen tun­tui mu­ka­val­ta.

Kun­to­ni on täl­lä het­kel­lä se mikä se on. Mi­nun on taus­ta­ni vuok­si vai­kea suh­teut­taa sitä mi­hin­kään.

Koen, et­tä Luo­ja on vi­rit­tä­nyt mei­hin ih­mi­siin ke­hit­ty­mi­sen ha­lun. Ha­lu­am­me edis­tyä asi­ois­sa, joi­hin käy­täm­me ai­kaam­me. Tis­ki­ko­neen täy­tös­sä en kui­ten­kaan koe juu­ri­kaan edis­ty­vä­ni. Suh­tau­tu­mi­nen ke­hit­ty­mi­seen tai­taa riip­pua asi­an luon­tees­ta.

En tie­dä mat­ka­ni pi­tuut­ta ja laa­tua. Kul­jen kui­ten­kin eteen­päin. Käyn juok­se­mas­sa Coo­pe­rin, kun sil­tä tun­tuu. Saan tu­lok­sek­si jon­kun lu­vun. Voin kir­joit­taa sii­tä jo­ta­kin blo­gii­ni.