Kä­vin äs­ket­täin seu­raa­mas­sa Puo­lus­tus­voi­mat 100 -juh­la­vuo­teen liit­ty­vää tais­te­lu­näy­tös­tä Tu­run Pat­te­ri­haas­sa. Ku­ten ar­va­ta saat­taa, sain ko­kea huu­maa­vaa me­te­liä ja ag­g­res­sii­vi­sen nä­köi­siä ta­pah­tu­mia.

Ti­lan­teet oli­vat la­vas­tet­tu­ja, mut­ta nii­den­kin pe­rus­teel­la ym­mär­tää, et­tei to­si­toi­miin ha­lu­ai­si jou­tua. Jos isän­maa oli­si uhat­tu­na, ei kui­ten­kaan oli­si ky­sy­mys yk­si­löi­den ha­luis­ta.

Minä suo­ri­tin ase­vel­vol­li­suu­te­ni noin 40 vuot­ta sit­ten pit­kän kaa­van mu­kaan, mikä mer­kit­see sitä, et­tä so­ta­ti­lan­tees­sa oli­sin jou­tu­nut vas­tuu­na­lai­siin teh­tä­viin. Ikä­ni vuok­si en ole enää edes re­ser­vis­sä. Jos ti­lan­ne vaa­ti­si, ha­lu­ai­sin kui­ten­kin teh­dä edes jo­tain vaa­ti­ma­ton­ta isän­maan puo­lus­ta­mi­sek­si.

En pidä it­se­ä­ni mi­li­ta­ris­ti­se­na, mut­ta koen an­ta­ma­ni so­ti­las­va­lan ja vas­tuu­ni vel­voit­ta­van mi­nua. Isän­maan puo­lus­ta­mi­seen vel­voit­taa se­kin, et­tä isoi­sä­ni kaa­tui so­das­sa.

Minä en tie­dä, oli­si­ko mi­nus­ta ol­lut to­si­ti­lan­tees­sa mi­hin­kään, vaik­ka me­nes­tyin­kin am­pu­mis­kou­lu­tuk­ses­sa. Tun­tuu mah­dot­to­mal­ta ar­vi­oi­da, oli­sin­ko pys­ty­nyt voit­ta­maan pel­ko­ni ja toi­mi­maan niin kuin mi­nun oli­si ole­tet­tu toi­mi­van, jos kut­su oli­si kuu­lu­nut. Oli­sin­ko jopa me­net­tä­nyt her­mo­ni ja ka­ran­nut? Vain ko­ke­nut voi tie­tää.

Ih­mi­sen tie­toi­nen tap­pa­mi­nen tun­tuu so­ta­ti­lan­tees­sa­kin ih­mi­syy­den vas­tai­sel­ta te­ol­ta. Jos tap­pai­sin toi­sen ih­mi­sen, riis­täi­sin hä­nel­tä elä­män. Hir­veä aja­tus. Ja mitä kaik­kea su­rua ja ah­din­koa sii­tä seu­rai­si hä­nen lä­hei­sil­leen.

Eräs ve­te­raa­ni sa­noi op­pi­neen­sa pian ole­maan ajat­te­le­mat­ta vas­tus­ta­jan koh­ta­loa, kun tais­te­lut oli­vat al­ka­neet. Il­mei­ses­ti it­se­suo­je­lu­vais­to­kin pa­kot­taa toi­mi­maan? Ih­mi­nen luul­ta­vas­ti jo­ten­kin kyl­met­tyy py­sy­äk­seen koos­sa. On­nek­se­ni en ole jou­tu­nut mit­taa­maan it­se­ä­ni so­dan kal­tai­sis­sa hir­vit­tä­vis­sä olois­sa.

Jos sota syt­tyi­si ja oli­sin nuo­rem­pi, mi­nun oli­si pan­ta­va ris­ti­rii­tai­set tun­te­muk­se­ni taka-alal­le ja mu­kau­dut­ta­va isän­maan tar­pei­siin. Niin ovat ve­te­raa­nit­kin ai­koi­naan teh­neet. Isoi­sä­ni jou­tui läh­te­mään pal­ve­luk­seen ja jät­tä­mään per­heen­sä, kun tal­vi­so­ta syt­tyi. Hän ei eh­ti­nyt ko­kea asei­den vai­ke­ne­mis­ta. Us­kon, et­tä sota oli hä­nel­le­kin kär­si­mys­tä ja et­tä hän teki sii­tä huo­li­mat­ta ta­val­li­sen ri­vi­mie­he­nä par­haan­sa täyt­tääk­seen vel­vol­li­suu­ten­sa.

So­dan kal­tai­ses­sa krii­sis­sä mo­tii­vit jou­tu­vat ris­ti­rii­taan. En ha­lu­ai­si tap­paa, mut­ta ha­lu­ai­sin puo­lus­taa isän­maa­ta­ni. Pe­rim­mäi­nen vel­vol­li­suu­te­ni oli­si ra­ken­taa rau­haa, mut­ta ti­lan­tees­ta joh­tu­va vel­vol­li­suu­te­ni oli­si yrit­tää es­tää vi­hol­lis­ta te­ke­mäs­tä pa­haa lä­hei­sil­le­ni sekä maan­mie­hil­le­ni et­tä -nai­sil­le­ni. Hä­tä­ti­lan­tees­sa jäl­kim­mäi­set mo­tii­vit oli­si­vat vah­vem­pia.

Olen kii­tol­li­nen sii­tä, et­tä maam­me pyr­kii toi­mi­maan ak­tii­vi­ses­ti rau­han puo­les­ta. Ar­vos­tan myös sitä, et­tä sa­mal­la va­rau­du­taan pa­him­paan.

Luo­ja on suo­nut maal­lem­me vuo­si­kym­men­ten mit­tai­sen rau­ha­na­jan, jo­hon me kaik­ki so­dan jäl­keen syn­ty­neet – nuo­rem­mat ja van­hem­mat – olem­me saa­neet syn­tyä. Voi­ko täs­tä kyl­lin kiit­tää. Isän­sä me­net­tä­nyt äi­ti­ni ja ko­ti­seu­tun­sa Kar­ja­lan me­net­tä­nyt isä­ni­kin sai­vat al­kaa mui­den so­dan ko­ke­nei­den kans­sa ra­ken­taa tätä maa­ta.

Voim­me ru­koil­la oman val­ti­om­me ja mui­den mai­den pää­mie­hil­le vii­saut­ta toi­mia niin, et­tä so­dat lak­kai­si­vat ja et­tä Suo­mi ei kos­kaan jou­tui­si so­taan. Vii­saut­ta voim­me ru­koil­la myös it­sel­lem­me omil­le pie­nil­le var­ti­o­pai­koil­lem­me.

Sekä sota et­tä rau­ha vel­voit­ta­vat mei­tä kaik­kia.

Tai­vaal­li­nen Isä, var­je­le isän­maa­tam­me myös tu­le­vai­suu­des­sa.