Olen aja­tel­lut, et­tä kai mi­nul­la täy­tyy ol­la pik­kui­sen jär­keä, kun olen sel­vin­nyt työ­u­ra­ni läpi eläk­keel­le. Al­kuun tar­vit­tiin toki opin­to­ja.

Suo­ri­tin lu­ki­os­sa pit­kän ma­te­ma­tii­kan, mut­ta en ym­mär­tä­nyt sen ole­mus­ta, vaik­ka koh­tuul­li­sen hy­vin sel­viy­dyin. Jär­ki ei ole tie­ten­kään pelk­kää ma­te­ma­tiik­kaa, mut­ta jo­kin yh­teys nii­den vä­lil­lä täy­tyy ol­la.

Ta­val­li­sel­la jär­jen­juok­sul­la pys­tyy jon­kin ver­ran tun­nis­ta­maan syy-yh­teyk­siä ja en­na­koi­maan tu­le­vaa. Kui­ten­kin ma­te­ma­tiik­kaa tar­vi­taan useim­mis­sa am­ma­teis­sa ai­ka vä­hän.

Ma­te­ma­tiik­ka on mer­kil­li­nen tie­de. Tie­de­mie­het­kin ih­met­te­le­vät, mik­si tai­vaan­kap­pa­lei­den liik­kei­tä ja ties mitä voi­daan las­kea. Vaik­ka en täh­tien kier­to­ra­to­ja osaa­kaan yn­nä­tä, ym­mär­rän, et­tä ma­te­ma­tiik­ka on mer­kit­tä­vä tie­tee­na­la.

Ku­vit­te­len ma­te­ma­tii­kan läh­te­neen sii­tä, et­tä joku on huo­man­nut an­taa sor­mien lu­ku­mää­ril­le ni­miä. Hän on eh­kä nos­ta­nut yh­den sor­men pys­tyy ja päät­tä­nyt kut­sua mää­rää yh­dek­si, sit­ten hän on nos­ta­nut toi­sen­kin sor­men ja an­ta­nut lu­ke­mal­le ni­men kak­si. Kaik­kien sor­mien mää­rää hän päät­ti kut­sua kym­me­nek­si. Kun kak­si ih­mis­tä on lait­ta­nut sor­met li­mit­täin, joku on huo­man­nut las­ke­mi­sen no­peu­tu­van, kun ker­too yh­den ih­mi­sen kä­sien mää­räl­lä yh­den ih­mi­sen sor­mien mää­rän. Tu­lok­sen nimi on siis muo­dos­tu­nut kah­den ja kym­me­nen avul­la. Sii­tä on sit­ten ajat­te­le­mal­la pääs­ty hui­kei­siin pää­tel­miin. Jos vauh­ti lä­he­nee va­lon no­peut­ta, ai­ka al­kaa ku­lua eri tah­tiin, sa­no­vat ne, jot­ka osaa­vat las­kea.

Mut­ta mik­si on so­tia? Mik­si Es­to­nia up­po­si? Mik­si jot­kut ovat us­ko­vai­sia ja toi­set ei­vät? Mik­si tar­vi­taan lu­nas­tus? Mik­si toi­set me­nes­ty­vät ja toi­set ei­vät? Mik­si mo­net kuo­le­vat ali­ra­vit­se­muk­seen? Täl­lai­siin ky­sy­myk­siin ei ma­te­ma­tiik­ka an­na vas­taus­ta.

En osaa luo­da syn­tee­siä, joka kat­tai­si us­kon, tie­teen ja tuol­lai­set han­ka­lat ky­sy­myk­set. Osaan kui­ten­kin pa­laut­taa aja­tuk­se­ni sii­hen ta­pah­tu­maan, kun ar­mo kos­ket­ti mi­nua erään vel­jen vä­li­tyk­sel­lä. Sil­loin sain jo­ta­kin, jos­ta en ha­lua luo­pua. Sain lap­se­nus­kon, joka ei ole sii­tä ke­hit­ty­nyt mi­hin­kään. Sen täy­tyy ol­la Ju­ma­lan työ­tä. Koen, et­tä us­kon lah­joit­ta­es­saan Ju­ma­la ei ve­don­nut jär­kee­ni vaan sy­dä­mee­ni.

Jär­ki on ai­vois­sam­me, mut­ta mis­sä on us­ko? Pu­hum­me sy­dä­men us­kos­ta, mut­ta sa­mal­la tie­däm­me, et­tä sy­dän on ke­hon pump­pu­lai­tos. Ym­mär­rän, et­tä kyse on sym­bo­lii­kas­ta. Sy­dän mer­kit­see rak­kaut­ta. Us­ko liit­tyy enem­män rak­kau­teen kuin jär­keen. Em­me puhu ai­vo­jen us­kos­ta. ”Niin py­sy­vät nämä kol­me: us­ko, toi­vo, rak­kaus. Mut­ta suu­rin niis­tä on rak­kaus” (1. Kor. 13:13).

Koen elä­vä­ni to­del­li­suu­des­sa, jo­hon kuu­luu sekä jär­ki et­tä us­ko. Jär­ki on lah­ja, jos­ta on mo­nen­lais­ta hyö­tyä, mut­ta us­ko on asia, joka ylit­tää jär­jen ra­jat. Nii­den yh­tei­se­lo on­nis­tuu vain us­ko­mal­la lap­sen lail­la.

Tie­det­tä ja us­koa yh­dis­tää se, et­tä ym­mär­rän kum­paa­kin epä­täy­del­li­ses­ti. Van­ha neu­vo ke­hot­taa nos­ta­maan hat­tua ja kul­ke­maan ohi, jos en ym­mär­rä vaik­ka­pa jo­ta­kin Raa­ma­tun koh­taa. Jou­dun kul­ke­maan hat­tu kou­ras­sa sekä tie­teen et­tä us­kon to­del­li­suu­des­sa.

An­na Luo­ja mi­nun säi­lyä lap­sel­li­se­na.