Pohdin ilmastonmuutosuhkaa viime vuonna tekstissä Ilmastotunto kolkuttaa. Käsittelen nyt aihetta koskevaa keskustelua.
Minun kaltaiseni tavallisen ihmisen on vaikea ymmärtää asian tieteellisiä todisteita. Kaikki ilmastotutkijat ovat minua pätevämpiä arvioimaan asiaa.
Uhkaava asia herättää tunteita ja kannustaa ottamaan kantaa. Paneutuminen vaatisi aikaa ja vaivaa. Mielipiteeksi saattaa valikoitua mieluisin tai sellainen, joka helpottaa oloa. Perusteet löytyvät verkosta. Saatamme ulkoistaa asian poliitikoille, jotka kuitenkin valitsemme itse, tai väheksyä tutkijoiden työtä.
äärimmillään näkemys voi muotoutua elämälle vieraaksi esimerkiksi siten, että pidättäydytään lasten saamisesta kokonaan ympäristön vuoksi. Toisaalta saatetaan pitää ihmisen vaikutusta ilmastoon lähtökohtaisesti mahdottomana.
Ilmastonmuutosuhka voi koetella uskoa ja henkilökohtaisia suhteita. Saatamme suhtautua pilkallisesti vastakkaisiin mielipiteisiin. Minäkin joudun pidättelemään itseäni, etten kiihdy asiasta keskusteltaessa.
Kuulun niihin ihmisiin, joilla on hinku ymmärtää haastavia asioita. Käsityskykyni on kuitenkin rajallinen. Ilmastonmuutosuhasta ymmärrän sen verran, että se huolestuttaa minua. Minun on vaikea uskoa, että ihmiskunta pystyisi päättämään yhdessä riittävistä toimista uhan torjumiseksi, saati toteuttamaan ne. Haluan uskoa Jumalan johdatukseen ja huolenpitoon, mutta epäilys kalvaa mieltä.
Kehotus olla murehtimatta asiaa ei minua auta, koska oma uskoni on heikko. Sekään ei juuri helpota, että arvaan pääseväni pois ennen kuin ilmiön seuraukset ennusteiden mukaan todella pahenevat.
Voinko luottaa Jumalan hyvään tahtoon, kun uhkakuva on niin pelottava? Onko minulla erityisiä velvollisuuksia? Kuuluuko asia ollenkaan minulle? Tuotanko nuorille ahdistusta, jos puhun uhasta? Onko asiasta siis vaiettava? Voinko vetäytyä sen taakse, että oma merkitykseni asiassa on häviävän pieni?
Tuntuu ristiriitaiselta, että voin aikanaan jättää taakseni ympäristöön liittyvät ja muut pahat tekoni ja siirtyä Jeesuksen lunastustyön vuoksi vanhurskaiden lepoon. Niin se vain on, jos säilyn uskomassa. Siinä on uskon ydin.
Ilmastonmuutos on oikeastaan arkinen asia kuin kaupassa käynti. Tarpeelliset asiat olisi hoidettava ja haitallisia vältettävä. Lähimmäisiä tulisi kohdella kuten itseä toivoisi kohdeltavan. Tulevat sukupolvetkin ovat lähimmäisiämme. Samoin uhanalaisilla alueilla asuvat.
Elävä usko ja huoli ilmastonmuutoksesta eivät käsittääkseni sulje pois toisiaan. Edesmennyt kirkkoherra Esa Tuomaala pohdiskeli ympäristöasioita teologisesta näkökulmasta kirjaksi asti (Ihminen uhka luomakunnalle, 1985). Hän käyttää nimitystä ekologinen kriisi, joka sisältää muutakin kuin ilmastonmuutoksen. Lainaan pienen katkelman hänen loppukatsauksestaan:
Kristinuskon perinteisen käsityksen mukaan ihminen elää Jumalan luoman maailman keskellä. Hänen tulee tunnustaa ja saada kokea Jumalan läsnäolo maailmassa. Myöskään Jumala-kuvasta ei voida poistaa Jumalan kaikkivaltiutta. Tämän tunnustaminen ei kuitenkaan saa johtaa ihmisen vastuun kieltämiseen luonnon hoitamisen ja varjelemisen kysymyksissä.
Ilmastoon myönteisesti vaikuttavat teot eivät anna meille taivaspisteitä. Ne eivät tee meistä parempia ihmisiä. Ne kuuluvat velvollisuuksiimme. Vaikeus on siinä, että niiden todellisia vaikutuksia on vaikea arvioida. Olemme sitäpaitsi epätäydellisiä velvollisuuksia täyttäessämme.
Koululaitoksen velvollisuus on antaa lapsille heidän ikätasolleen sopivasti totuudenmukainen kuva ilmiöistä, myös ilmastonmuutoksesta. Voimme koettaa vahvistaa toivon näkymiä yrittämällä tehdä sen huomioonottavia valintoja.
Keskusteluissa voimme todeta oman avuttomuutemme ja saamattomuutemme suuren ilmiön edessä. Voimme myös pohtia yhdessä omien tekojemme merkitystä, ehkä kannustaa toisiamme. Samalla muistamme, kuka on kaikkivaltias.
Kunnioitetaan toisiamme, kun keskustelemme haastavista asioista.
Jumala on turvamme ja linnamme,
auttajamme hädän hetkellä.
Sen tähden emme pelkää, vaikka maa järkkyy,
vaikka vuoret vaipuvat merten syvyyksiin.
Meret pauhaavat ja kuohuvat,
vuoret vapisevat Jumalan suuruuden edessä. (Ps. 46:2–6.)
Blogit
Luetuimmat
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys