Olemme aloitelleet vaimoni kanssa tämänvuotista muuttolintujen eloamme Antibesissa Ranskan Rivieralla. Elämä on aika samanlaista kuin Suomessa, mutta sää on leppeä. Pieni mukautuminen on kuitenkin ollut tarpeen.
Majapaikkamme varustukseen ei kuulu kahvisuppiloa, jota käytän kotona. Sellainen on kätevä, kun teeihmisen kumppani keittää omia kupillisiaan. Emme ole löytäneet suppiloa toistaiseksi kaupoistakaan.
Olen keittänyt täällä yhden hengen annoksia kahvinkeittimellä. Siinä on omat haasteensa, jos keittäjä sattuu olemaan usein muissa maailmoissa. Vaiheet ovat seuraavat:
1. Laita keittimen töpseli seinään
2. Laita suodatin asianomaiseen paikkaan ja mittaa siihen sopiva annos kahvia
3. Mittaa kannuun runsaan kupillisen verran vettä ja kaada se asianomaiseen vesisäiliöön
4. Napsauta keitin päälle
5. Operaation jälkeen napsauta keitin pois päältä
Tähän mennessä ongelmia on ilmennyt useissa vaiheissa. Kahvin mittaaminen suodattimeen on onnistunut toistaiseksi varmimmin. Kannulla on sitä vastoin taipumus ohjautua vesilasteineen lämpölevylle, mistä seuraa turhaa porinan odotusta.
Pari kertaa olen epäonnistunut veden mittauksessa. Tuloksena on ollut juomakelvottoman laihaa kahvia, ja minä olen ainoa mahdollinen syypää. Minun on täytynyt mitata vesiannos kahteen kertaan.
Vaimollani ei ole taipumusta tällaisiin kepposiin. Joskus olen unohtanut napsauttaa keittimen päälle tai se on jäänyt nautiskeluhetken jälkeen turhaan lämmittämään tyhjää kannua.
Tällainen saattaa olla tuttua muillekin muullekin eläkeläisille.
Olen ymmärtänyt, että mindfulness on sitä, että osaa keskittyä siihen mitä tekee. Tartu hetkeen! – Carpe diem! Se on epäilemättä hyvä ohje, jos ylipäätään haluaa suoriutua työnsä tekemisestä ja monista muistakin tärkeistä toimista.
Aivoissani on varmaan jokin rakenteellinen ominaisuus, joka sallii ajatuksieni ajautumisen jonnekin aivan muualle silloin, kun toistan jotakin tuttua rutiinia. Se ei ole hyvä ominaisuus, koska kahvia voi joutua odottamaan.
Tämä taipumus lienee synnynnäistä. Se tuntuu vahvistuvan iän karttuessa. Ihmettelen, miksi kuitenkin suoriudun autolla ajamisesta kohtuullisen hyvin. Voiko alitajunnassani olla jokin automaattinen vaaranilmaisin, joka säätelee keskittymistäni?
Luulen asian liittyvän siihen, että en muista mihin jätän tavaroitani. Vaimoni taas rekisteröi hämmästyttävästi, milloin jonnekin ilmestyy jokin siellä ennen olematon tavara. Luojalla on ollut varmaan hymy suupielessään, kun hän on suunnitellut meitä toisillemme.
On hämmentävää, että roolimme voivat olla toisenlaisessa tilanteessa päinvaistaiset. Vaimoni voi saada primitiivireaktion, jos tietotekniikassa ei jokin suju. En minäkään nörtti ole, mutta sentään hahmotan, mikä on kansio ja mitä tarkoittaa, jos kuvat ovat pilvessä. Sama roolijako toteutuu, jos pitää laskea jotakin.
Joku asiantuntija voisi ehkä arvioida, onko minun mahdollista muuttua kunnolliseksi tässä ja nyt eläväksi ihmiseksi. Ehkä sellainen voisi voisi onnistua ankaralla harjoituksella. En ole varma, haluaisinko. Jos olet käytännöllinen ihminen, voit arvioida haasteeni vaativuutta miettimällä, minkälaisella harjoituksella voisit muuttua poissaolevaksi mietiskelijäksi.
Vaimoni luki tämän juttuni keskeneräisenä ja kysyi, mihin tätä voisi verrata. Mieleeni tuli ajatus meistä kummastakin harhailemassa tavaroita etsimässä. Jokin salaperäinen varjelus tässä kaikessa on.
Avioliitossa saattaa toteutua sellainen ilmiö, että puolisot ottavat vapauksia siellä, missä niitä on saatavissa. Kun jokin toimi sujuu toiselta luontaisemmin, voi itse asettautua vapaamatkustajaksi. Aina se ei onnistu. En kehtaa keitättää vaimollani kahvia, kun hän ei itse juo sitä.
Vaimoni on keksinyt niksin. Hän teki vesipullosta tratin. Sen käytössä on vähemmän vaiheita kuin kahvinkeittimen ajamisessa. Elämämme täällä on muuttunut entistä kotoisammaksi.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys