Kerroin viime keväänä sukuni tarinoita blogitekstissä Sukuni tarinat historian pyörteissä. Käsittelen tällä kertaa sukuteemaa siitä näkökulmasta, miten usko tuli sukuuni. Lestadiolaisuudella on nimittäin erittäin merkittävä rooli sekä äidin- että isänpuoleisessa suvussani. Rohkenen sanoa, että ilman elävää uskoa minua ei olisi olemassa.
Kaikki isovanhempani olivat uskovaisia. Heidän syntymäpaikkansa - Ahlainen, Jaakkima, Merikarvia ja Viipurin läänin Pyhäjärvi - sattuivat olemaan niitä kuntia, joihin 1800-luvulla nopeasti levinnyt lestadiolaisuus ulottui. Niinpä voinkin tutkia Seppo Lohen teoksesta Pohjolan kristillisyys, millä tavoin esivanhempani ovat mahdollisesti tulleet tietoisiksi elävästä uskosta.
äitini isä Yrjö Tammelin syntyi kalastajaperheeseen Ahlaisten kuntaan, joka kuuluu nykyään Porin kaupunkiin. Hänen isänsä Johannes, jota kutsuttiin Juhoksi, oli myös syntynyt Ahlaisissa, ja äitinsä Alma Söderudd naapurikunnassa Merikarvialla. Tietämäni mukaan Alma toimi ensin piikana leskeksi jääneen Johanneksen taloudessa, ja heidät vihittiin vuonna 1894.
Minulla ei ole tietoa, miten Johannes tuli tekemisiin uskovaisten kanssa, mutta luultavasti se liittyi paikalliseen seuratoimintaan. Lestadiolaisuutta on Ahlaisissa esiintynyt ensimmäisen kerran vuonna 1876, ja rauhanyhdistys sinne perustettiin vuonna 1893. Sitäkään en tiedä, oliko Alma uskovaisesta kodista vai tutustuiko hän uskoon vasta Ahlaisissa. Merikarvialla oli paikallisen papin mukaan tuskin yhtään kylää, jossa ei olisi ollut lestadiolaisuutta, joten mahdollisesti hänet oli valittu uskovaisena töihin Johanneksen taloon.
äitini äiti Helmi Nurmi näki päivänvalon Merikarvialla. Hänen kotinsa ei ollut uskovainen, mutta hänen äitinsä otti siunauksen vastaan elämänsä ehtoolla, ennen kuolemaansa. Perhe muutti Siipyyn Skaftungiin, kun mummoni oli vielä lapsi. Lestadiolaisuus oli levinnyt tälle ruotsinkieliselle alueelle paljolti Merikarvialta muuttaneiden perheiden mukana. Mummoni tuli nuorella iällä tekemisiin Skaftungissa asuneiden uskovaisten kanssa ja teki parannuksen, mistä ei kotona pidetty. Hän muutti varsin nuorena Poriin ja siellä hän perusti myöhemmin perheen ahlaislaisen Yrjö Tammelinin - Johanneksen ja Alman pojan - kanssa. Perhe otti sittemmin käyttöön sukunimen Jylhäsaari.
Isäni isän Martti Kukon syntymäkoti oli Viipurin läänin Pyhäjärvellä. Kerroin aikaisemmassa sukujutussani, kuinka Suomen ja Pietarin väliä matkannut saarnamies sattui poikkeamaan isoisäni kotitaloon, piti siellä seurat, ja sana sattui. Pyhäjärvellä oli hyvin vähän muita lestadiolaisia, mutta sinne oli asettunut eräs uskovainen Hanskin perhe, jonka isä oli Jaakkimasta ja äiti Käkisalmen maalaiskunnasta. Tämän perheen lapsista ukkini löysi vaimonsa Anna-Marian.
Mummoni Anna-Marian isä Pekka Hanski oli kotoisin Jaakkiman Kesvalahdesta. Lohi kertoo viiden saarnamiehen pitäneen seuroja kahden päivän ajan Kesvalahden kylässä vuonna 1882. Noin kolmikymppinen Pekka on saattanut olla mukana runsaaksi sanotussa kuulijajoukossa. Hän löysi vaimonsa Anna Vuohelaisen Käkisalmen maalaiskunnan Vuohensalosta. Kosiomatkasta kerroinkin edellisessä sukujutussani. Mauri Kinnunen on tutkinut erityisesti lestadiolaisuuden levinneisyyttä Karjalassa ja kertoo löydöistään teoksessaan Herätysliike kahden kulttuurin rajalla - Lestadiolaisuus Karjalassa 1870-1929. Hänen mukaan Kesvalahden vanhimpia uskovaisia olivat Maria Rapo sekä Anna ja Pekka Hanski. Myöhemmin Hanskit muuttivat Pyhäjärvelle.
Olen olettanut, että Vuohelaiset olivat uskovaisia. Tuskinpa Pekka muutoin olisi päätynyt kyseiseen taloon noissa asioissa. Käkisalmen ympäristössä on ollut merkittävä lestadiolainen herätys, jonka kylväjänä toimi erityisesti seudulle vuonna 1880 muuttanut saarnaaja Juho Sipolainen. Kinnusen mukaan hänen lisäkseen puhujina toimivat ainakin Kalle Korhonen ja vuohensalolainen Juho Virolainen. Ehkäpä viimeksi mainittu on tarjonnut evankeliumia Anna-Marian vanhemmille.
Olisi mielenkiintoista saada selville vielä yksityiskohtaisempia tietoja elävän uskon tulosta sukujuurilleni. Se ei ehkä ole mahdollista. Usko kulkee sydämestä sydämeen eikä sen liikkeistä aina jää kirjallisia merkintöjä.
Usko syntyy kuulosta. Vanhempani sekä iso- ja esivanhempani ovat kuulleet elävää sanaa joko kotonaan tai kotinsa lähiseudulla. Tämä siunaus on periytynyt polvesta polveen. Moni on tosin luopunut uskosta, mutta uskovainen sukuni on yhä laaja. Vanhemmillani on uskovaisia lapsia, lastenlapsia, lastenlastenlapsia ja lastenlastenlastenlapsia.
Onneksi usko ei ole kuitenkaan perintöoikeus vaan se on tarjolla kaikille, jotka sitä etsivät. Uskovainen sukutausta ei tuo yhtään kunniamerkkiä rinnuksiin. Usko on henkilökohtainen. äsken uskonut voi käsittää uskon paljon suurempana lahjana kuin uskovaiseen kotiin syntynyt.
Blogit
Toimitus suosittelee
Viikon kysymys